Lesken lehti

Joku saa diagnoosin päivittäin. Syöpä. Kehosi syö sinua sisältä päin, muuttaa sinut hiljalleen eläväksi kuolleeksi. Kipua, tuskaa, luopumista ja loppuja. Lukemattomia. Minulla on henkinen syöpä. Musta möykky sisällä muuttaa alati muotoaan. Kasvaa, kutistuu, valtaa solu solulta. Tekisi mieli oksentaa. Joku rusentaa sisikuntaa kasaan, kuin syvä meri. Miksi olen tässä ja nyt? Olisi helpompaa kuolla. Kuoleman jälkeen ei voi tuntea. Silti olen tässä ja nyt. Syövyttävän surkeuteni keskellä. Tässä ja nyt. Hengitä. Hengitä. Hengitä. Tässä ja nyt. Hengitä.

Joulu oli ja joulu meni. Ei tuntunut miltään. Olen helpottunut. Maailmanloppua ei tullut. Toisaalta ei nyt kyllä mitään enkelikuoroakaan saatu laulamaan kiitosta ja hoosiannaa tälle elämälle. Ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi, jopa liikaa, unta oli vähän, aivan liian vähän, jos ollenkaan, lapsi oli läsnä koko ajan, melkein. Siinäpä sitä. Tarjottu kosketus kuvotti. What can one find between lust and love? Not much, I guess... Maybe sunday paper or TV guide from 80's. Yritin katsoa valokuvia. Halusin katsoa niitä. Siitä syntyy sama tunne kuin siitä, että pistät silmäsi kiinni, ojennat kätesi ja päätät koskea kattilaan. Järki sanoo, että poppaa on, etkä näin ollen koske, sillä tunnet kuumuuden sormissasi, vaikka ne ovat kaukana kattilasta. En voi katsella valokuvia Martista. En oikeastaan osaa sijoittaa niitä kasvoja elämääni, mutta silti jokin sisäinen varoitusmekanismi huutaa täysillä, kohta palaa näpit. Enpä siis katso. Tulevia aikoja peläten. Allekirjoittanut. PS: Kui...

Kaikki tuntuu kaukaiselta. Täydellisen hyvä päivä yllättää, niin ettei siihen oikein osaa edes suhtautua. Ihminen on täysin ymmällään. Miksi ei ahdista, miksi ei muisti pullauttele oksennusta rinnuksille, miksi on vain ihan ok..? Hyvien päivien lomaan alkaa kuitenkin soluttautua joulu. Olen ollut hyvillä mielin joulusta ja kaikki on tuntunut jotenkin positiiviselta. Siivosimme tänään ja laitoimme kuusen. Sitten tuli oivallus, iskä puuttuu. Ei tuntunutkaan enää hyvältä. Siivoamisen jälkeen olin jo niin uupunut, että olisin ollut valmis nukkumaan. Siisti koti on ihana, mutta lähestyvä juhla pelottaa. En haluaisi vaipua synkkyyteen, mutta juhlamieli on kateissa. Kannan huolta Martin isän jaksamisesta. Jos minulla on kuormaa, niin hänellä on sitä vielä enemmän. Ensin kuoli kuopus, sitten vaimo. Joulu aivan yksin. En jaksa ajaa pohjoiseen. Haluan olla kotona, turvaverkon ulottuvissa. Ulkona sataa vettä. Ajattelin hetken verran, että näin märässä ilmassa ruumiskin hajoaa ja mätänee no...

Kävin viikko sitten psykiatrin arviossa.  Pääsen jatkojalostukseen. Jotain laukesi päässä. Tapan itseni joka yö, useita kertoja. Pullikoin unissani epätoivoa vastaan. Kuulen miehen, näen miehen ja en voi muuta kuin kuolla. Rentouttavaa yötä itse kullekin säädylleen, lesket pois luettuna. Istuin viikonloppuna häissä. Itkin katkerasti. Meidän piti yhdessä istua siinä kirkonpenkinssä käsikädessä iloisina. Minä olin siellä yksin, mies sadan metrin päässä hyisessä kirkkomaassa. Helvetti että vitutti. Muistin papin sanat omista neljän vuoden takaisista häistä. Myötä ja vastoinkäymisissä. Käteen jäi vastoinkäyminen.  Tuntui niin ulkopuoliselta. Ihmiset kuiskivat. Tuolla se leski on. Kulmain alta luodaan vaivihkaa katseita, ei sanota mitään. Minussa on tarttuva tauti. Olen likainen. Kävin kyllä suihkussa, mutta tämä lika ei pesemällä näköjään lähde. Vedin päälleni äipän tuliaisina tuoman huppariviitan ja kuvittelin hetken olevani oman elämäni jediritari. May the force be with...

Ahdistaa. Puristaa. Paleltaa. Liikekannalla olo stressaa. Olen lykännyt jouluostoksia vaikka ruuhkat kaupoissa vain pahenevat. En halua seistä keskellä ihmisvirtaa. Liikaa ääniä ja elämää. Haluan vain mennä pois ja itkeä. Viikonloppuna on häät. Tuntuu ylivoimaiselta mennä katselemaan onnea ja tulevaisuutta. Minun onneni ja tulevaisuuteni on järven pohjassa. Olen katkera enkä edes häpeä myöntää sitä. Kunpa voisin vain mennä pois.

L niin kuin... ...Leski. ...Luopuminen. ...Lumi. ...Lähtö. ...Levottomuus. ...Laulu. ...Lento. ...Lappi. ...Lupa. ...Luovuttaminen. ...Lihakoukku. ...Lääkäri. ...Laskeutuminen. ...Liukas. ...Lapsi. ...Lepo. ...Loputon... L niin kuin Leski

Istuin päivän hämärässä leikkaussalissa. Kaipasin sinua. Ei ollut ketään kenelle laittaa mää täällä, missä sää-viestejä. Piti hieman kaivella takataskuja, jotta ajatus tekemisestä löytyi, viimeisimmästä salipäivästä on vierähtänyt kaksi kuukautta. Itseluottamus oli kevyesti kateissa, mutta kummasti sitä sai työt tehtyä ja pidettyä pään kasassa. Tuntui niin yksinäiseltä olla töissä tietäen ettet enää koskaan siellä ole minun kanssani. Ennen riitti se, että tiesin sinun olevan seinän takana tai edes samassa rakennuksessa. Oli turvallista ja jotain muuta, mitä en osaa edes sanoiksi pukea. Olipa vaan me.  Todellisuus on viime päivinä potkinut vyön alle tuon tuosta. Tyttö itkee illat ikäväänsä ja minä saan todellisuus iskee turpaan kohtauksia siellä ja täällä. Voin huonosti, en jaksa, en viitsisi enää edes yrittää. Silti löydän päivä toisensa jälkeen itseni yrittelemässä milloin mitäkin, on pakko. Menin tänään töihin, vaikka en olisi jaksanut. On pakko. Menin vanhempainkeskusteluun...

Ulkona myrskyää. Haluaisin painua talviunille. Olen pinnistellyt töissä, tehnyt parhaani ja vuodattanut itsestäni kaiken positiivisuuden potilaisiin. Käteen jäi hyvä mieli, joka ei tunnu miltään. Heittäytymistä vaatinut tyhypäivä isossa porukassa veti mehut tyystin. Olin parin tunnin kohdalla valmis lähtemään kotiin. Kaikki mindfullness-harjoitteet uhkuivat hukkuneita ja kuolinkelloja. Ei siis tietoakaan positiivisesta latauksesta, joka oli tarkoitus tallentaa sisimpään. Tallensin murusen surua ja kauhua. Kolme minuuttia on pitkä aika, jos siinä ehtii käydä tallentamassa sisimpäänsä jälleen kerran kylmän veden, avunhuudot ja hysteerisen itkun.  Yritän olla iloinen, sosiaalinen ja humoristinen. Joskus se onnistuu, tulee luonnostaan. Suurimman osan aikaa haluaisin olla hiljaa, yksin.

Saatoimme sunnuntaina äitisi haudan lepoon, viereesi. Minun teki mieli käpertyä sikiöasentoon haudallesi itkemään. Rukoilin sinua kirkossa tulemaan vierelleni, ottamaan minua kädestä kiinni ja jakamaan taakan ja murheen. Et tullut. Olin yksin. Tuntui niin ulkopuoliselta.  Vanhat naiset puhuttivat minua kaikki vuorollaan kahvitilaisuudessa ja totesivat kukin vuorollaan, että kohta on varmasti uusi hellu. En minä halua uutta hellua. Sinä olit minun ihmiseni, ei sinua voi korvata joku vain jostakin. En minä halua, että sinut korvataan. Haluan sinut takaisin. Tuntui loukkaavalta, kun neljä kuukautta kuolemasi jälkeen kysellään olenko alkanut jo katsella uutta sulhoa. Enhän minä ole edes vielä sinusta luopunut. Hyvää varmasti tarkoittivat, mutta tuntui pahalta silti.  Olin niin uupunut, etten tahtonut selvitä kotimatkasta. Fyysinen väsymys painoi jäsenissä ja päässä kohisi pelkkä tyhjyys. Kaipasin sinun ääntäsi autossa. Kaipasin sadan kilometrin mittaisia keskustelujamme. ...

Sain eilen töissä spontaanin halauksen työkaverilta. Parempaa kuin suklaa. Tänään sain postia poliisilta. Martin kuolema oli tapaturma. Ei sairautta, ei kohtausta, hukkumiskuolema on kiistaton. Olen tehnyt voitavani, kaikkeni, en olisi voinut enempää. Menehtynyt elvytyksestä huolimatta. Tämä tarina on nyt saanut viranomaistaholta pisteen. Ei enää mitään epäselvyyttä.  Viime päivät ovat menneet flash backien moukaroidessa. No rest for a wicked. Jos minulla olisi virtaa uupuisin, mutta kun ei ole enää mistä uupua. Kaikki on jo käytetty. Keho ohjaa itseään, minun ei tarvitse käyttää energiaa siihen. Teen työni niin hyvin kuin taidan, mutta temppuileva muisti ei ole hyvä kumppani. Elän hetkessä. Ja se hetki unohtuu, kun se loppuu.  Loppu viikko tulee olemaan yksi helvetin esikartanoiden sisäänkäynti. En haluaisi vetää sitä läpi pilleripurkkien voimalla, mutta voi olla ettei vaihtoehtoja ole. Vaikka nukun öisin, en lepää. Olen alkanut uneksia sairaalan tarjoamasta pari...

Tilasin tänään Martin äidille hautajaiskimpun. Valkeita ruusuja, sinisiä iiriksiä ja Mun sydämeni tänne jää. Hautajaiset alkavat ahdistaa. Flash backit pommittavat viikkojen tauon jälkeen tuon tuosta. Ymmärrys ottaa taas hetkeksi vallan unohdukselta.  En tiedä miten selviän sunnuntaista. Pelkään, että Martin arkku paljastuu viereiseen hautapaikkaan kaivetusta viimeisestä leposijasta. Pelkään, että oma suru konkretisoituu viimein. Kunpa vain voisin vajota unohdukseen. Lopullisesti. En halua edes kuolla. Se ei ratkaisisi mitään. Minun tuurillani sittenkin olisi helvetti ja joutuisin sinne elämään ikuisuudeksi näitä hetkiä uudestaan loputtomiin.  Kunpa se huuto katoaisi päästäni. Kunpa ne laineet lakkaisivat liplattamasta. Olisipa syli johon käpertyä.

Tänään satoi lunta. Näin unta sinusta yöllä. Kävimme hyvän, pitkän keskustelun ja nauroimme. Ensimmäistä kertaa näin sinusta kaunista unta. Ihan kuin olisit ollut hetken verran vierelläni. Vaikka edelleen tärisen yöt horkassa, nyt minua ei palellut. Tärisin muuten vain. Alan ymmärtää, että olet kuollut. Ikävä alkaa tuntua oikealta ikävältä. Sama tunne kuin valtava koti-ikävä silloin, kun on vielä kuukausi aikaa kotiinpääsyyn.  Äiti on kaukomailla ja pelkään, ettei äiti tule koskaan kotiin. En olisi uskonut, että minulla olisi äitiä ikävä. Nauraisit minulle, jos tietäisit. Pelkään jatkuvasti. Odotan vain jokaiselta puhelulta uusia huonoja uutisia. Enkä edes tiedä mitä ne huonot uutiset ovat. Silti niitä pelkään.  Jotain positiivistakin kai. Nukuin viimeyönä ilman lääkkeitä ensimmäistä kertaa kuolemasi jälkeen. Nukuin koko yön. Heräsin välillä siihen, että tyttö hipsutteli unissaan hiuksiani, aivan niin kuin se on tehnyt vauvasta saakka, kokeillut pienillä käsillään, ol...

Kun kuolit, soitin heti hätäpuhelun jälkeen äidille. "Äiti! Martti on kuollut, tuolla se on järvessä. En saanut sitä uitua rantaan. Minusta tuli leski. Kukas mulle nyt ne pyyhkijänsulatkin vaihtaa?" No vastatakseni itse tähän suureen huoleen neljä kuukautta myöhemmin. Minä itse. Ostin tänään kaupasta uudet sulat ja opettelen ne huomenna päivännäöllä vaihtamaan. Tavoitteena olla autonkin kanssa itsenäinen yksikkö, ei tartte auttaa ja silleen.    Ostin tänään joululahjoja. Pitää opetella viettämään uudestaan jouluakin. Ostin itselleni pari pientä lahjaa. En halua tärvellä sitä minimaalista uskoa joulupukkiin, mikä lapsella vielä olemassa on. Olisipa aika huono pukki, jos äiti ei saisi yhtään pakettia. Tänä vuonna pukki tiesi tarkalleen, mitä äiti toivoi. Kunpa olisin voinut kirjoittaa lapsen paketteihin myös sinun nimesi. Sitä en voi tehdä enää koskaan.    Äitisi kuolema pullahti kaiken muun tunteiden sekamelskan joukkoon, eikä se tunnu vielä oikeastaan miltää...

Ostin sinulle syntymäpäivälahjan, kuolit ennen kuin ehdit avata sitä. Ostin isällesi isänpäivälahjan. Lahjassa tuntui piilevän paha enne. Pelotti, että jotain tapahtuu, jos annan lahjan. Sain eilen puhelun, äitisi kuoleman hetki on käsillä. Saattohoito on aloitettu.  Olen ikävöinyt sinua aivan helvetisti ja toivonut näkeväni sinut. Aamulla viideltä seisoit makuuhuoneen ovensuussa tummana hahmona. Tiesin, että olet tullut hakemaan äitiäsi. Lähtöön on korkeintaan tunteja, ellet ollut jo saatellut äitiäsi rajan taa. Säikähdin sinua. Tiesin, minkä viestin mukanasi toit. Katosit ennen kuin ehdin sanoa hei. Surullista. Lähdimme aamusta ajamaan kohti pohjoista. Saavuimme liian myöhään. Äitisi oli kuollut kymmenen minuuttia ennen kuin saavuimme sairaalaan. Olit hakenut äitisi sinne, missä ei kipua ja murhetta enää voi tuntea.  Halusitko säästää minut kohtaamasta uudestaan kuoleman hetkeä? Saatoitko siksi äitisi juuri ennen tuloamme pois tästä maailmasta. Varjelitko meitä?...

Huomenna on isänpäivä. Tuntuu kovin epätodelliselta viettää tuo juhlapäivä iloitsemisen sijaan haudalla. Isänpäivä on nyt jotenkin menettänyt merkityksensä ja on vain painoa ja taakkaa entisten päälle. Huomenna pääsen Martin lähelle. Tyttö pääsee isänsä lähelle. Tuntuu niin pahalta ajatella, että tärkeä ihminen makaa pimeässä arkussa tonni kaupalla märkää multaa päällään. En taaskaan pääse ajatuksesta, miltä mies nyt näyttää. Ihan kuin sen turpoavan, haisevan mätänevän mustuneen kalmon näkeminen mitään muuttaisi konkreettisemmaksi. Silti se jotenkin todentaisi sen, että mies on mennyt pois lopullisesti. En kai sitten vieläkään oivalla aivan tyystin tätä mitään.  Kummallista, miten ihminen voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että kokee hyvän olon ja onnen hetkiä. Joka ilta, kun menen sänkyyn ja tytär nukkuu siinä vieressä viatonta lapsen unta olen pienen hetken niin onnellinen, että sattuu. Se lapsi on minulle kaikki kaikessa. Elämä olisi aika tarkoin merkityksetöntä tällä ...

Puhuin illalla tähtitaivaalle. Toivoin Martin kuulevan. Kuolema on hirvittävän ristiriitainen asia. Keho kuolee eikä kukaan tiedä onko tuolla jossain jonkinlainen kollektiivinen tietoisuus, johon osa kuolleesta tallentuu ja ehkä kuulee meitä täällä tai ammentaa tietoaan meidän tietoisuuteemme tai tunteisiimme. Pitää kuolla ennen kuin tähän ikiaikaiseen mysteeriin saa vastauksen, jos saa. Ehkä sitä kollektiivista asiaa ei edes ole. Ihminen vain lakkaa olemasta ja taivaalle tai tietoisuudelle puhuminen on vain meidän tänne jääneiden räpistelyä väistämätöntä surkeutta vastaan.  Nyt on juuri sellainen syksy, että olisimme voineet kaivaa kaukoputken kaapista esille ja katsella kuuta ja tähtiä. Saturnuksen renkaita. Puhallella höyryä viileään iltaan. Olisimme voineet mennä vielä mökille ja nauttia takkavalkeasta ja hiljaisuudesta minkä vain metsä voi tarjota. Se hiljaisuus tosin koitui meidän kohtaloksemme. Näen kuinka veri hyytyy suoniin ja sydän taistelee viimeiseen, kunnes pysäht...

Pyhäinpäivänä menimme tyttären kanssa kirkkoon. Olimme aika viimetingassa ja paikka löytyi vain etupenkistä. Itku tuli melkein heti. Tyttökin itki. Kaikki tuntuivat tuijottavan. Ikävä ja murhe tuntui raskaana ympärillä. Teki mieli juosta pois kesken jumalanpalveluksen. En jaksa. Liika on aina liikaa. Silti kuuntelimme loppuun saakka. Taas puhuttiin Jumalan armosta. Minä mietin, ettei tässä ole mitään armollista. Mitä pahaa olen lapseni kanssa tehnyt ansaitakseni tämän kurimuksen ja mitä pahaa mieheni teki ansaitakseen kiduttavan kuoleman liian nuorena? Armo on aika kaukana. Jospa edes jälleennäkeminen kuolemassa olisi totta... Sytytimme kynttilän miehelle. Seisoin siinä vihkikirkon märillä portailla itkien ääneen. Neljä vuotta sitten nuo ovet olivat auki ja me astuimme ulos onnellisena avioparina. Nyt itken portaalla lukittua ovea katsellen ja lähes kaiken menettäneenä. Ihmiset kiersivät meidät kaukaa. En vain kykene pidättämään tunteita, kun ne päättävät nousta pintaan. Itku ja v...

Harmaannun. Kaikki uudet kasvavat hiukset ovat hopeaisia. Aika ei kultaa se hopeoi. Kannan tätä kaikkea nyt myös näkyvästi mukanani. Onneksi harmaa on minusta vain eleganttia. Martti sanoi aina että hopea pukee minua paremmin kuin kulta ja nyt sitä hopeaa sitten löytyy koko rahan edestä. Näkisipä minut nyt.  Pelasin tytön kanssa lautapelejä aamulla ja ne laukaisivat taas äänien vyöryn. Kuulin Martin vähän väliä. Pelaamisesta ei tahtonut tulla mitään. Pienet pirstaleet muistoista ovat hankalia, kun kokonaisia muistoja ei tahdo kuitenkaan löytyä. Tahtoisin kovasti osata surra ja muistella. Ei se suru kuitenkaa käskemällä tule enkä saa mitään kosketusta niihin tunteisiin. Ne ovat tiukassa paketissa. Patoluukku on kiinni. Tytön mukaan taivas on rikki, kun sieltä ei sada lunta vaikka pitäisi.

Yks rokkibändi lauloi joskus, die die die my darling... Osuvaa. Sinä kuolet kuolemasta päästyäsi. Kaksi viikkoa on ollut aika ajatuksetonta aikaa. Energia on mennyt elämiseen ja olemiseen. Muisti antaa taas kauhatolkulla vaikka pipetillä voisi ehkä tipan ottaa. Tänään olen toistolla kertonut tyttärelle, että olet kuollut. Vain ne sanat: "Kulta mulla on sulle tosi pahoja uutisia, isi on kuollut. Isi hukkui tuonne järveen...." Ja lapsi itkee, eikä kyseenalaista.  On niin hankala pukea sanoiksi sitä ristiriitaa. Tietää, että toinen on kuollut. Ymmärtää sen. Sitten kuitenkaan ei ymmärrä eikä hahmota saati sitten tajua mitä on tapahtunut. Mekaanisesti osaan kertoa tapahtuneet asiat ja mekaanisesti voin sanoa, että tajuan tapahtuneen. Sitten todellisuudessa minulla on mielessä pallo täynnä pahaa ja siinä on pieni reikä josta välillä purskahtaa kuumaa pahuutta tietoisuuteen. Siltikään sitä ei jotenkin ymmärrä. Tulee vain pahapahapaha olo ja huutoitku, mutta sitten se reikä tulp...

Pulahdit pinnan alle töissä. Selailin huolettomasti puhelinnumerolistaa heräämön seinässä, siinä oli sinun nimesi ja numerosi, kombo meidän syntymävuosista. 8074. Ainoa numero, jonka muistin ulkoa aloittaessani töissä. Pulahdus hajosi nopeasti, päivä rullasi ja työt tuli tehtyä mallikkaasti. Sankaritunnelmaa.    Kotimatkalla Maikkulan liikennevaloissa hukuit, kuolit ja painuit pois. Huutoitkua kotiin saakka. En muistanut, että olet kuollut. Hysteerinen nainen osaa ajaa autoa, totesin kotipihassa nikotellen räkä poskella. Paperiakaan ei ollut saapuvilla. Jotenkin odotin sinun tupsahtavan siihen viereiselle penkille, mutta etpä tullut et. Kuolit oikeasti melkein neljä kuukautta sitten ja vieläkin haksahdan samaan vanhaan. Olet tulossa jostain kaukaa, kohta olet täällä. Sitten muistan taas, vaikken oikeastaan ymmärrä sitä mitä muistan. Sakeaa...

Kaipaan hetkiä, kun juteltiin.  Kaipaan hetkiä, kun maattiin vieretysten sängyllä lukemassa.  Kaipaan hetkiä, kun ei puhuttu mitään.  Kaipaan hetkiä, kun olit läsnä, tässä ja nyt. Kaipaan hetkiä, kun oltiin rakastuneita. Päivät soljuvat pikaisen hitaasti. Olet poissa minusta, elämästä ja kodista. Muistaisinpa sinut. Elämä on väkivaltaa.

Kaunis, kaunis unohdus. Viet hetkeksi kaiken toden pois. Suurimman ahdistuksen hetkellä taivas paloi. Se oli uskomattoman kaunis, mutta ei tuonut lohtua eikä vienyt tulipalloa sisältä pois. Henkinen selkäranka oli katkeamaisillaan, kunnes unohdus viimein saapui.  Olen lipunut pari päivää jokseenkin seesteisessä tilassa, missä mitään pahaa ei ole tapahtunut eikä mikään ole vinksallaan. Menen vain ajan mukana, tikittelen kellon tahtiin sekunti kerrallaan kohti seuraavaa ilman sen suurempaa päämäärää tai tavoitetta.  Näin yöllä unta kolareista, räntäsateesta, tukehtumisesta ja puuttuvista osista. Lapsi näkee painajaisia kodin palamisesta ja itkee iltaisin. Nukkumaan meneminen pelottaa. Koti palaa varmasti jos ummistaa silmänsä hetkeksi ja kaikki tärkeä palaa poroksi. Mitä siihen voi sanoa? Ja tylyä, mitä siihen jaksaa sanoa, mitä hienoa asiaa jaksaisi hokea kunnes pelko lakkaa? Kun jaksaisi olla se tukeva ja turvallinen vanhempi, joka keksii aina jonkin turvapisteen el...

Kävimme tänään katomassa vampyyrinäyttelyä museossa tyttären kanssa. Vietimme mukavaa aikaa yhdessä. Silti se jotenkin väsytti, vaikka oli kuinka mukavaa. Eilinen kummitusten esiinmarssi sai jatko-osia tänään riittävästi.  Tuomiokirkon kellot muistuttivat kuolinkelloista. Neljäkymmentä kertaa kello kumahti merkiksi maanpäällisen taipaleen lopusta. Jokisuistossa aallokosta näkyvät kivet muuttuivat ihmisen pinnan alle painuvaksi pääksi. Oletko tosiaankin painunut pinnan alle ja mennyt pois? Haista paska! Olet rakas...

Töissä iski hirvittävä ahdistus. Vatsassa velloi merisairaus, hiki pyrki pintaan ja oksennus suuhun. Oli hankala keskittyä olemaan läsnä, teki mieli rynnätä piiloon imemään peukaloa sikiöasennossa. Kuuntelin, keskustelin, yritin pysyä kiinni hetkessä ja pitää pokerinaaman kunnossa, vaikka tuntui että tuoli kiikkui kuilun laidalla ja minä mukana. Takautumien kanssa on vaikeaa pysyä hetkessä.  Miksi elämä sattuu näin paljon? Monilla ihmisillä on varmasti vielä suurempi tuska kannettavanaan, mutta silti tuntuu, että oma pysäkki on se pahin, mikä on olemassa. Ei kenelläkään voi olla näin pahaa. Ahdistus muuttaa ihmisen itsekeskeiseksi märehtijäksi. Minä, mulle, mun.  Haluan syrjäytyä rauhassa. Perustaa oman talvehtimon ja käpertyä kerälle peiton alle, herätä sitten, kun elämä ei ole enää paskaa. Palata sitten, kun ihmiset eivät enää tunnu hankalilta. Jos minulla ei olisi lasta en usko, että voisin mitenkään motivoida itseäni nousemaan edes sängystä aamuisin. Saati sitten ...

Näin yöllä unta, että vajosin tajuttomaksi ja kouristelin. Sinä tulit elvyttämään minua. Puhalsit minuun elämää ja rauhoitit kunnes kouristelu lakkasi. Unessa rakastimme hetken toisiamme arkisen turvallisesti ja pidimme huolen toisistamme. Kuolema ei tullut väliimme. Heräsin, palelin horkassa ja vapisin, joustinpatja jojotteli selän alla, kas kun ei natissut. Uni tuli nopeasti takaisin, mutta ehdin tovin syyttää itseäni, miksi en voinut puhaltaa sinua täyteen elämää..? Öinen kaupunki lauantaina tuntui vieraalta ja kolkolta. Keskustassa maleksi sankoin joukoin nuoria miehiä, en kuullut sanaakaan suomea. Minua pelotti. Pelotti, kun et ollut turvana vierellä. Kapakat tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. En nauttinut ihmisten näkemisestä. Joka puolella pariskuntia, onnellisia ihmisiä tai saalistajia. Mietin, näkisitpä minut nyt. Yksin kaupungin yössä, juomassa limsaa, seisomassa yksin keskellä ihmisten tungosta ahtaassa kuppilassa, yrittäen sulautua joukkoon. Siinä minä olin, ei kukaan ei ken...

Tänään on tyhjää. Ei tunnu miltään. Ulkona paistaa aurinko. Yleensä rakastan syksyä. Olen syksyn lapsi. Kirpeät aurinkoiset syyspäivät ja kuura nurmella ovat minulle yleensä miellyttäviä kokemuksia. Nyt ne eivät herätä mitään tunnetta. Ne vain ovat olemassa. Meni yli vuorokausi toipua kahdesta työpäivästä. Miten ikinä jaksan tehdä täyttä työaikaa? Haluaisin jaksaa, mutta oikeastaan motivaatiota jaksaa ei ole. Ainoa syy hengittää on lapsi. Se rakas pieni isänsä näköinen kovanonnen soturi, joka porskuttaa urheasti menemään. Rakkauskin sattuu. Välillä tuntuu, että olen riistänyt isän tuolta lapsipoloiselta, vaikka kaikkeni tein ettei niin olisi käynyt. Tuntuu, että kovin moni on vihainen minulle tapahtuneesta ja syyttää minua valinnoistani. Ei näin varmaankaan ole, mutta silti tuntuu siltä. Jokin on vetänyt käsijarrun päälle ja kaikki tekeminen tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. En vain kykene toimimaan. Tarvitaan järjetön määrä päättäväisyyttä, että saa roskat vietyä tai pesty...

Pahan olon myrskyt tulevat kysymättä aikaa, paikkaa saati lupaa. Ahdistus kumoaa kaiken pienen positiivisen tieltään ja jättää jäljelle suurta tyhjää kyvyttömyyttä. Sohvan reunalla istuessa voi mennä tunteja. Keho ei suostu liikkumaan ja sisällä palaa katkera tuli, tuottaen fyysistä kipua. Itku vähän helpottaa, mutta ei juurikaan. Kaivon pohja alkaa häämöttää. Näen julmia painajaisia. Pahempia, kuin koskaan ennen. Lapseni silvotaan edessäni, kotini poltetaan, mieheni revitään kappaleiksi, minä en voi auttaa. Unen ja valveen horrostilassa pää täyttyy äänistä. Jossain keskustellaan. Aivan kuin televisio olisi päällä, vaikka tiedän sen olevan kiinni. Olen hereillä kuulen kaiken, mutta unen on oltava jossain lähellä, koska nämä äänet vaikenevat heti kun kohotan pääni tyynystä. Puhuvatko lääkkeet vai hajoaako psyyke? En tiedä. Lääkkeet kyllä psykologin mukaan tuottavat vilkkaita unia ja elävän tuntuisia vaikutelmia nukahtaessa. Ehkä siis lääkkeet.  Kuulekohan Martti kun laulan ...

Sinun äitisi on tulossa kai luoksesi. Kuolema on taas lähellä. Ei täällä vielä, mutta pian. Äiti pääsee poikansa luokse. Minulla on ihan tajuton ikävä sinua, itken ja raivoan vain. Tulisit takaisin.  Lupasin pitää huolen vanhemmistasi, epäonnistuin. Taas. Ja taas ehkä joku kuolee. Anteeksi, annathan anteeksi. Minun jälkeeni näyttää jäävän vain ruumisvana. Minun epäonnistumiseni kantavat sysimustia hedelmiä. Aamulla herätessä tuntui ensimmäisen kerran näiden kolmen kuukauden aikana, että psyyke hajoaa, se ei kestä tätä, mikä nyt tulee. Olen epäonnistunut pitämään lupaukseni huolehtia Martin vanhemmista. En saanut pelastettua äitiä ja pelkään lähellä henkivää kuolemaa. Jotenkin koen, että se on minun syyni. Aiheutan vain surua ja murhetta näille ihmisille. Tulevat ja jo kuolleet ovat juhlineet seurassani koko yön ja aamun. Kaikki paitsi Martti. Olisi tullut paikalle pelastamaan minut. Mutta liekö tuo pahoittanut mielensä tästä toisesta peräkkäisestä petetystä lupauksesta. ...

Oivalsin vasta päiviä myöhemmin koomisen tilanteen arjessani. Jaksoi jopa naurattaa... Gigantin kassalla luottohakemusta tehdessä: Myyjä: Sun siviilisääty? Minä: Leski. (Myyjä katselee mua hetken hämmentyneen oloisena ja jatkaa...) Myyjä: Minkä sä näistä nyt sitten otat? Minä: Askon... Jos et tajunnut vitsiä, ei se haittaa, mulla on vain helvetin ankea huumorintaju ja se on periytyvää sorttia. Kotona on nyt sitten uusi mies talossa ja sen nimi on Asko. Se tykkää tiskata, on energialuokaltaan erinomainen ja desibelejäkään ei liiemmin kuulunut kauppaan. Passaa mulle.  Eilen oli aivan järjettömän komeat revontulet taivaalla. Joku niksahti. Ensin revin hepakassa penskan hereille sängystä. Tule katsomaan, täällä ulkona on jotain mitä et ole vielä koskaan nähnyt!!!! Kannoin puoliunessa olevan tenavan sylissä pihalle ja tyttö totesi. Joo äiti, nähty on, vie mut nukkumaan täällä on kylmä. Ryntäsin takaisin pihalle, kun tyttö oli paketoitu sänkyyn.  Sitten ...

Kun hoitaa työkseen ihmisiä, joutuu väistämättä koskettamaan. Henkilökohtainen tila on tuplaantunut. Sinne ei halua ketään. Ei edes omaa lasta. Pitäisi saada olla omassa umpiossa  hetken verran. On vaikeaa hoitaa ja välittää vilpittömästi, kun ei kykene itsestäänkään vilpittömästi välittämään eikä siedä juuri omaakaan seuraa. Hiljaisuus on parasta.  Kunpa oppisin taas nauttimaan työnteosta. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että päivä venyy ja paukkuu loppumatta koskaan. Jokainen muru minusta on pois itseltä. Sitä ei riitä edes paikkaamaan se hyvä mieli, mikä tulee kun potilas on tyytyväinen saamaansa hoitoon. En tiedä voinko edes tarjota tyydyttävää hoitoa potilailleni. Paistaako naamasta kilometrin päähän ahdistus ja kipu? En usko, että hymy jaksaa nousta silmiin saakka.  Työkaverit ovat olleen aivan mahtavia. Kukaan ei vaadi minulta liikoja ja jokainen tajuaa, että ponnistan nollilta liikenteeseen. Taas autolle kävellessä tuntui niin tyhjältä ja orvolta. Yhdessä vuosi...

Tämä maisema ahmaisi minun mieheni. Tuonne kaislikon laitaan loppui minun avioliittoni sylikkäin, tuulen hiljaa kohistessa puissa, lintujen livertäessä. Kesän ainoita aurinkoisi päiviä. Täydellinen päivä (jos ei lasketa lukuun sitä, että menetin mieheni, jouduin särkemään lapseni maailman ja jotain muuta epämääräistä, joka ei suostu sanoiksi muuntumaan). Vielä viikko sitten isä ja tytär samassa maisemassa narrasivat haukia. Kuinka julmaa elämä on?  18.8 Pellon kirkossa seisoi arkku ja mies siellä mukana. Kuinka ikinä pystyinkään seisomaan pystypäin tuon arkun ääressä romahtamatta? Miten kamalalta se kuulostikaan, kun ensimmäisen lapiollisen hiekka paukahti ja ropisi arkun kanteen.  Lähdin eilen ikävän ja tuskan liikkeelle ajamana kohti pohjoista. Sää oli niin syksyinen kuin sää ikinä voi olla. Koko matkan mietin lauantaita, kun jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen siviilisäätyni. Ostin astianpesukoneen ja luottoa varten kysyttiin olennaisia asioita. L...

Ikävä löytyi yöllä. Aamulla kurkussa kuristi ja vatsassa puristi. Rinnassa kaihertaa ikävä. Olen rättiväsynyt ottamaan vastaan lapsen mielenosoitukset, jäkätykset, rutkutukset ja tuiskahtelut. En jaksaisi millään olla se kaikkiruokainen ikuisesti vetävä roskasanko, johon huonon elämänsä voi purkaa. Minun paska arkeni on lapseni lapsuus, joten olen koittanut urheasti olla lähtemättä mukaan rajojen kokeiluun ja murhemielen purkamiseen rähinöinnin kultaisin keinoin. Siedän ja kuuntelen, olen siinä, olen se paska äiti joka ei tajua mistään mitään, mutta silti sitten kaikkein rakkain, kun räjähdys on saatu hoideltua pois alta.  Yksinhuoltajuus vituttaa. En jaksa sitä. Tästä ei saa taukoa eikä lomaa. Ei tilaa antaa omien tunteiden levitä ympäriinsä. Teki mieli itkeä heti kun heräsi. Tietoisuus saavutti taas jonkin murusen todellisuudesta. Se sattuu kipeästi. Haluan ajaa yksin pohjoiseen, istua tunteja haudalla ja olla se surkea leski. Kaipaan hetken yksin elämäni kanssa. Tunteideni ...

Nyt kun on leski... Pitääkö sitä sanoa olevansa edelleen rouva tai leski vai saako sanoa neiti. Tavallaanhan sitä on jälleen neiti-ihminen, mutta toisaalta taas sitä on kyllä tullut oltua aviossa ja jäätyä leskeksi. Leski kuulostaa niin helvetin vanhalta. Neiti kuulostaa paljon paremmalta. En minä enää oikeastaan rouvakaan ole, kun siippa on kalmona kirkkomaassa. Hankaluus. On näinä viikkoina jotenkin päässyt hautautumaan elämän arkistoon tuo avioliitto. Ihan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Se on helpompi unohtaa, kuin pitää osana itseään ja elämäänsä. On helpompaa käppyröidä elämää vastaan ja kieltäytyä taipumasta, kuin velloa surussa ja pysähtyä.  Kummallinen tunne, kun pohtii elämän rullailua uusille raiteille. Joskus minulla on ehkä vielä parisuhde ja kaikkea. Nyt se tuntuu vielä likaiselta ja pettämiseltä, mutta eihän se sitä enää ole. Olen kaikin puolin vapaa, kunhan annan vain itselleni luvan olla sitä.  Mietin aamulla puoliunessa sängyssä koomailles...

Kolmen vuoden tauon jälkeen värjäsin hiukseni. Se tuntui jotenkin mielekkäältä. Ei mitään radikaalia, mutta vähän jotain uutta. Avioliitto latistaa. Ihminen ei enää pidä huolta itsestään. Saa näyttää itsensä rähjäisenäkin, eikä se niin haittaa. Surullinen puoli siinä on se, että menettää sen laittautumisen ja pienten muutosten ilon. Tyytyy näyttämään rähjäiseltä. Tyytyy väljähtyneeseen elämään. Minä kaipasin vähän väriä.  Maanantai vähän pelottaa. En muista enää miltä tuntuu mennä töihin. Se on ollut sivuseikka aika kauan. Miltä se sitten tuntuu yksin kävellä niitä käytäviä ja olla minä? Me ei olla enää me. Me ollaan nyt minä. Harmittaa, etten ole käsistäni kovin kätevä. Haluaisin maalata taulun tai kaksi, mutta se mitä haluaisin maalata ei minulta onnistu. Harmi. Taidan luritella sitten surkeita runoelmiani ja sepitellä tätä köykäistä tarinaani. Yrittää maalata sanoilla ne taulut, jotka eivät pensseleistä ja väripaleteista suostu koostumaan teokseksi.  Lääkkeillä on ...

Sain luvan lähteä töihin. En sillä tahdilla mitä itse ajattelin, mutta lupa kuitenkin. Saan tehdä tammikuulle saakka puolikasta työaikaa ja laskeutua pehmeästi takaisin aikuiseen arkeen. Pelottaa ja innostaa yhtä aikaa. En tiedä kumpaa enemmän. Pelkään työpaikan laukaisevan jonkin pitelemättömän ikävän, sillä päivittäin kävelimme pukuhuoneille asti käsikynkkää ja lähdimme pois samaan malliin. Nyt menen yksin, lähden yksin, tulen kotiin yksin, olen tässä ja nyt. Yksin. Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, en kokenut ammattia kutsumuksena. Se oli vain ammatti muiden joukossa. Nyt olen iloinen päästessäni hoitamaan potilaita ja tekemään sitä työtä mistä pidän. Käsittämätöntä välillä, mistä näitä positiivisia ajatuksia virtaa, vaikka pitäisi olla murheessa ja alhossa. Pää kieltäytyy vaipumasta täydelliseen kurimukseen, mikä pelastaa minut monelta.    Jos nyt jäisin sohvalle makaamaan ja luovuttaisin, niin kuin tekisi mieli valtavan paljon tehdä, masentuisin ja menettäisin toi...

Uni ja valve sekoittuvat joskus, eikä tiedä, mikä on unta ja mikä todellista. Unesta ei muista mitään, ehkä haamuja sieltä täältä, mutta ei mitään kokonaista ja hereilläkään ei ole, mikään ei näytä todellisia kasvojaan. Martti kävi yöllä kotona. En muista unia mitä näin, mutta jostain tiesin, että Martti on nyt kotona. Pelotti ihan älyttömästi. En nähnyt ketään, mutta tiesin, että Martti on löytänyt kotiin. En muista sitäkään, mistä tiesin hänen tulleen kotiin. Käskin mennä pois. Sanoin, että pelottaa. Ei kuolleiden kuulu enää tulla. Olen kaiken tämän ajan pelännyt lapsellisesti, että mies alkaa kummitella minulle. Nytkö se alkaa. Myöhemmin uneksin illallisesta. Järjestäisin yllätyksenä pihvi-illallisen. Sitten uni sanoi minulle, turhaa mietit paistettuja punajuuria, mies on kuollut. Saat syödä mitä mielesi halajaa.  En liiemmin välitä tuosta unen ja valveen välitilasta, missä kaikki on mahdollista. Se on aika karmiva paikka. Kaikki voi tulla päälle, mitään et pääse pakoon...

Martti kuoli 12 viikkoa sitten. Se tuntuu edelleen epätodelliselta, hankalalta käsittää ja hyväksyä. Kulunut aika tuntuu kamalan pitkältä. Kolme kuukautta. Silti se on mitätön aika. Uusittu lääkitys vetää pään mykkyrälle ja pitkät päälle, mutta silti uusi kombo toimii. Jos olenkin hieman sekaisin ja usvassa päivällä, mutta... Nukun yöllä. En ole nukkunut vielä kertaakaan näin hyvin näinä 12 viikkona. Neljä tuntia yhtäjaksoista unta ja kokonainen unisaldokin yöltä yli kahdeksan tuntia.  Keho on vaatinut koko päivän lisää, lisää ja vielä kerran lisää unta. Kun univelka lähtee purkautumaan, nukkua voisi vuorokausia putkeen. Sen varmaan tekisinkin, jos olisi mahdollisuus. Olisi ihanaa vain nukkua. Antaa mielen hommailla omiaan ja kehon levätä. Kehokin on jo lopen uupunut kaikkeen tähän kemialliseen epätasapainoon lääkkeiden kanssa sekä unen puutteeseen.  Viikko aikaa päästä jaloilleen lääkkeiden kanssa, niin ettei pää ole enää ihan pumpulissa ja jalat hyytelönä. Menen tak...

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...

Liiallinen pään tonkiminen lyhyessä ajassa on pahasta ihmiselle. Aivot raiskataan, mieli nussitaan tohjoksi. Siinäpä sitä sitten hehkeä elämä hetken aikaa. Hätähuuto palasi, reaktio muuttui. En enää vain katsele tapahtumaa ja pilko sitä osiin, tuossa se nyt huutaa, sitten se hukkuu. Nyt tulee hyytävä paniikki. Syke nousee, iho hohkaa kylmää itku pulppuaa lähteenä ja hengitys salpautuu. Kerta toisensa jälkeen elämä loppuu siihen huutoon. Kuinka todelliseksi se alkaa muuttua hetki hetkeltä.  Tunnen kehossani hukkumisen. Tunnen kuinka keuhkot täyttyvät vedellä, korvissa kohisee oma veri, tukehtuminen polttaa kylmänä keuhkoissa ja jäsenissä. En käsitä miten voin sen tuntea, kun en ole hukkunut kuin henkisesti. Silti tunnen hukkuvani useita kertoja päivässä. Vain pieninä hetkinä, mutta se riittää.  Silti elämässä on jotain kaunistakin. Jos enkelikuoron voisi kuulla, kuulisin sen joka ilta katsoessani omaa lastani, joka nukkuu. Niin kaunis, rohkea ja rakkaudella tehty. Jos ...

Takana on 12 viikkoa unettomia tai huonon unen öitä. Haluaisin vain nukkua, yötä päivää. En millään saa motivoitua itseäni tekemään mitään. Haluaisin vain nukkua. Vain nukkua haluaisin. Nukkua haluaisin vain...  Tällä viikolla on jokaiselle päivälle joku tapaaminen. No rest for the wicked. Toivon, että psykiatri purkaa mielialalääkityksen pois ja antaa unettavia lääkkeitä tilalle. Tuntumattomuuskin ottaa voimille. Mieluumin tuntuisi edes jotenkin, mutta viileä ihan sama alkaa ottaa veronsa. Ei saa mitään aikaan, ei jaksa kiinnostaa.  Autolainan siirtopaperit tulivat tänään. Ahdistaa jo ajatuskin virastoissa  juoksemisesta ja vakuutuspapereiden järjestelemisestä. Eikö tämä paperihelvetti koskaan lopu? Vähät voimat palavat virastojen luukuille ja paperivuoriin.  Tämä kaikki on verottanut kahdeksan kiloa painoa, tuonut lisää harmaita hiuksia, saanut aikaan kestopäänsäryn ja johtanut minut jonkinlaiseen turtaan välitilaan, jossa tuleva elämä painii menneen k...

Ulkona on satanut rankasti illasta saakka. Heräsin yöllä moneen kertaan sateen kohinaan. Aiemmin oli aina kodikasta kömpiä miehen selän taakse peittojen alle nukkumaan sateen ropistessa kattoon. Tietäen, ettei kylmä ja märkä yllä kotiin saakka. Ihminen on sopeutuvainen. Vaikka olo kotona on turvaton ja kaikin puolin höntti, täältä puuttuu jotain suurta (105 kiloa miestä), olin illalla iloinen ja onnellinen kömpiessäni untuvapeiton alle lapseni viereen nukkumaan sateen ropistessa kattoon. Eikä se sade päässyt sisään.  Puhuminen on rankkaa. Ystävä kävi ruokavieraana ja puhuimme monta tuntia. On mielenkiintoista, kuinka ihmiset ovat nähneet erilaisen ulottuvuuden meidän elämästämme. Kaikki on niin kokemuksellista. Moni asia on jäänyt sittenkin vain tänne meidän kotiin meidän asiaksemme. Olemme onnistuneet suojelemaan elämäämme ja perhettämme. Se ei varmaan aina ole hyvästä, mutta toistaalta yksityisyys on kultaa kalliimpaa välillä. Olin illalla jo kahdeksalta uupunut ja valmis nu...

Palasimme terapiassa tänään tapahtumiin onnettomuusyölle. Tunne on peto, joka vaanii, hyökkää ja syö elävältä. Suurin niistä kaikista tunteista on syyllisyys. Se tulppaa kaiken muun. Vasta nyt onnettomuutta pystyy katsomaan tapahtumien jatkumona, ketjuna eikä irrallisena kuplana. Välimatkaa on nyt tullut sen verran, että näkee jo tapahtumat tapahtumina eikä irrallisina kauhuina. Kauhu on kadonnut. Tilalle on tullut kipu, syyllisyys ja voimattomuus tilanteen ylivoimaisuuden edessä. Kävin niin syvällä jossain tapahtuneessa, että palelen horkassa, sydän hakkaa ja lihaksia särkee. Elin jotain uudelleen fyysisesti. Kerrassaan hämmentävä kokemus palata takaisin siihen hetkeen ja purkaa sitä osiin. Onnettomuuden anatomia, sitä ei löydy oppikirjoista. Onnettomuus on usvaa, joka ottaa pedon muodon tapahtuessaan. Se syö myös tunteen tavoin uhrinsa elävältä ja jättää taakseen läjäpäin kituvia.  Jos olisin tiennyt sanovani viimeisiä sanoja miehelleni, en ehkä olisi kysynyt menetkö vie...

Nauroin tänään. Tuntuipa erikoiselta. Minua kyyditettiin potkulaudan tavaratelineellä pitkin sairaalan käytäviä. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Istuin lounaalla lääkäriystävän kanssa. Puhuttiin metsäkoirista ja hirvestyksestä. Mahtista. Ehkä ensi syksynä hankin tykin ja ammun hirvimerkin, rämmin metsässä ja saalistan ruokaa. Jos sisäinen mies pitää löytyä selviytyäkseen, taidan kaivaa esiin luolamiehen, ugh!

Valvoin yön, taas. Eilinen taisi olla jotenkin uuvuttavampi kuin tuntuikaan. Kaikenlaisia pieniä ajatuksenpoikasia poukkoili päässä, ei mitään suurta ja häiritsevää. Aamulla oli pakko nukkua, kun tyttö oli mennyt kouluun. En ole sallinut itselleni aiemmin aamuisia unia, mutta tuntuu etten kykene toimimaan, jos en välillä nuku. Kotimatkalla kaupasta liikenneympyrä laukaisi jonkin mystisen ajatusten ketjun. Se laituri. Vitivalkoinen iho, harmaat maihinnousukengät tiukalle sidottouina. Resut shortsit, rakkaimmat kaikista vaatteista alta  näkyvät uudet bokserit. Jykevä rintakehä paljaaksi riisuttuna valvontalaitteineen. Se ei liiku. Se ihminen siinä oli oikeasti kuollut. Ihan oikeasti. KUOLLUT! Ja minä koskin sitä ihmistä. Kankeaa ja kylmää. Katsoin kermanvalkeaa ihoa, ylös pullahtanutta palleaa, oksennusta kasvoilla. Miksi ne viikset olivat niin suttuiset? Ei silloin tuntunut, että se kaikki oli kuolemaa. Tänään ymmärsin murusen verran, että elämässäni on käynyt kuolema, jota ole...

Elämä on joko tai. Ei ole tilaa harmaan sävyille. Tapahtunut kaikkoaa johonkin ja kellun välitilassa, kuin epäsikiö kohdussa odottamassa tuomiota ja syntymää. Odotan edelleen sitä hyökyä, suuria tunteita ja todellista tuskaa. Suurta oivallusta. Kävin tänään vertaistukiryhmässä. Suru on ihmisen muotoinen ja näköinen. Minä olen mutantti. Tunteeton, muodoton möykky, joka mekaanisesti suoltaa hienoja sanoa ja toistaa tapahtuneen, vaikkei sitäkään kunnolla enää muista.  Päällimmäinen tunne oli, kuinka voin näitä surun ja murheen romuttamia ihmisiä auttaa, kunnes tajusin, ettei minun varmaan pitäisi ajatella näin, olen samalla viivalla niiden ihmisten kanssa. Silti ammattiminä kiehnäsi koko ajan kainalossa ja sanoi, auta edes vähän, tue edes hieman. Onko helpompaa kantaa toisten surua kuin omaansa? En osaa edes olla surullinen, olenko jäänyt pysyvästi johonkin välitilaan? Yritän kovasti ajatella tapahtunutta, mutta jostain syystä ajatus ei kulje. Se pysähtyy täysin ja saatan ist...

Taas on yksi viikko kuljettu loppusuoralle. Miksi ei tunnu miltään? Kaikki on yhdentekevää ja motivaatio lähteä tai tehdä on oikeastaan miinuksella. Sohvalle hautautuminen kuulostaa ehkä ainoalta potentiaalilta idealta. Voisin nukkua koko ajan, jos saisin valita. Katselen miestä valokuvasta ja kasvot ovat kyllä tutut, joo, mutta silti tuntuu vieraalta, että tuo ihminen on asunut kanssani melkein kymmenen vuotta saman katon alla. En osaa sijoittaa häntä enää kotiin, autoon tai muuhunkaan ympäristöön. Muistikuvia tupsahtelee, mutta jos ajattelemalla ajattelen, sen ihmisen sijoittaminen minun elämääni tuntuu kummalliselta ja vääristyneeltä. Tekevätkö psyykenlääkkeet tämän vai onko joku prosessi nyt jumittanut? Tuntuu hullulta syödä mielialalääkettä ilman masennusta. Ahdistus helpottaa hiljalleen, myönnettäköön, mutta en ole hirmuisen onnellinen, jos lääkkeet saavat minut tuntemaan oloni ulkopuoliselta omassa elämässäni. Ehkä se kuitenkin on tämä leskeytyminen. Sivusta katselen elämää...

Vetää todella hiljaiseksi, kun katselee uutisia näinä päivinä. Hallitus iskee leikkurinsa juuri sinne, missä minä olen töissä. Rahasta tulee olemaan muutenkin tiukkaa, eikä se auta, että pitää alkaa pelkäämään saikkuja, koska ne laskevat palkkaa, pitänee hankkia joku sivutienesti paikkaamaan palkattomat arkipyhät. Ja etsiä varmaan jostain varamotivaatiota tehdä töitä, kun lomakaan ei enää kerry entiseen malliin. Ehkä haen mukaan politiikkaan ja eduskuntaan, jotta saan kunnon palkan, täyden loman ja korvaukset niin kuin ne kuuluu saada. Hallitus lietsoo todellista pelkoa pienen ihmisen sisään. Olen oikeasti huolissani selviytymisestä, kun minun työtänikään ei enää arvosteta senkään vertaa mitä sitä on aiemmin arvostettu. Sairaanhoitajat eivät muutenkaan tienaa mitenkään huippuluokkaisesti työn vastuuseen nähden. Sama koskee poliiseja ja palomiehiä.  Jotenkin alkaa tuntua, että pääministeri on susi lammasten kuteissa. Laupias teko pakolaisten hyväksi alkaa tuntua julkisuuskuvan ...

Yöllä on sinistä, kun herään kahden kolmen maissa. Elämä ei tunnu miltään. Vaikka muistikuvat alkavat tasoittua ja vähentyä, tullessaan ne ovat raaempia kuin aiemmin. Nyt ne tuntuvat todemmilta, eivät pelkältä elokuvalta. Valokuvia on vaikea katsella. Niistä muistuu mieleen, että oli joskus elämä, joka oli toisenlainen. Muuten sen voi hetkeksi unohtaa ja elellä vain.  Pitäisi tehdä kaikenlaista pientä, laittaa pihaa, siivoilla, käydä anopin luona sairaalassa. En saa aikaiseksi mitään, paitsi villasukkia. Vein tytön eilen lääkäriin, koska syyslentsu sai aikaan julmetun yskän ja öisin kuulostaa siltä ettei tyttö saa henkeäkään kunnolla. Lääkäri ei tajunnut ollenkaan miksi minua huoletti sahaileva lämpö ja haukkuva yskä. Ei se tajunnut, että minä pelkään että se lapsi lakkaa hengittämästä. Muuttuu sekin siniseksi ja kuolee pois.

Sain viimein hautajaiskuvat. Tuntuu todella epätodelliselta ja utuiselta katsella noita kuvia. Aivan kuin tuo päivä kaikkien näiden muiden joukossa olisi jotenkin kadonnut muistista. Mieli on tehnyt täydellisen puskurin tämän asian ympärille. Sitä ei vain ole olemassa. Jos siinä jotain positiivista on, painajaisetkin ovat loppuneet ainakin hetkeksi. En minä nuku juuri, mutta jos nukun, uni on vain unta. Ei uneksimista sen suuremmin. Kymmenen vuotta elämästä on kadonnut savuna ilmaan jättämättä suuremmin jälkeä itsestään. Arkkua katsellessa tuntuu pöljältä ajatella, että siellä makaa ihminen, jonka kanssa olen tehnyt lapsen, rakentanut elämän ja yhteisen kodin. Jakanut ilot ja surut. Siellä ne vahvat kädet ovat, peiton alla. Silmä ikuisesti ummessa näkemättä enää mitään.  Olen päätynyt siihen pisteeseen, ettei mikään tunnu miltään. En jaksa puhua kenellekään, ei ole asiaa. Kaikki on sanottu. Onnettomuuskin alkaa kietoutua usvaan, enkä muista sitäkään kunnolla. Voisin istu...

En usko enkeleihin, mutta jos olet siellä jossain, sinua tarvittaisiin nyt. Minulla on valtava huoli perheestäsi. Meillä ei ole enää särkymävaraa, suojele nyt omiasi ja anna heille voimaa elää. Jooko? Ja jos olet enkeli, katsoisitko myös meidän kahden perään? Pelkään pimeää, pelkään menettämistä ja pelkään elämää ilman sinua.  Näin tänään kuvan kivestä. Se oli kaunis. Toivottavasti et pahastu perhosista. Ne muistuttavat minua siitä päivästä, kun muutimme tähän, nykyiseen kotiimme ja takakuistilla katsellessani suruvaippa istahti kädelleni. Rakastan perhosia. Ne ovat kauniita ja hauraita. Niin kuin elämäkin kai omalla tavallaan on.  Kaipaan ääntäsi, täällä on hiljaista. Iltaisin tulee pimeää ja olen liian kaukana sinusta, en voi edes sytyttää kynttilää haudallesi valaisemaan pimeyttä. Vaikka ethän sinä varsinaisesti sitä valoa kaipaa. Eihän se tomumaja mitään näe. Sielu valaisee kai itse tiensä pimeässä.

Äitisi ei ole kunnossa. Lupasin sinulle talvella pitäväni huolta vanhemmistasi, jos sinulle tapahtuisi jotain. Sinulle tapahtui. Istuin eilen tunteja sairaalassa äitisi vuoteen vierellä. Onko rakkaus sitä, että pitää lupauksensa, vaikka toinen on kuollut? On kai. En halua, että pettyisit minuun. Vaikka voiko kuollut enää pettyä? Ehkä on olemassa jokin viimeinen kosminen tapaaminen vielä joskus jossain, enkä haluaisi, että se päättyisi siihen, että olet vihainen ja pettynyt minuun. Minua painaa ajatus siitä, että luotit minun pelastavan sinut. Ajattelitko selviäväsi, kun riensin apuun? Vai ajattelitko, että turhaan tulet, ei tule onnistumaan? Lupasin auttaa. En ole koskaan joutunut niin suurta lupausta rikkomaan niin täydellisesti.  Kävin töissä. Olin valmistautunut siihen, että palaisin viikon kahden kuluessa sorvin ääreen. En saanut lupaa. Kuukausi vielä pitää tehdä pesäeroa sinuun kotona. Sain lisää lääkkeitä. Nyt pitäisi nukuttaa. Heräsin taas kahdelta. Sinun Elvis cove...

Kivi haudallesi tuli tänään. Isäsi otti sen vastaan. Harmittaa, että olen satojen kilometrien päässä sinusta. Olisin itse halunnut olla paikalla, kun viimeinen rakkauteni osoitus paikalleen laskettiin. En vieläkään kykene hahmottamaan, että olet poissa. Olet poissa, mutta en voi sulattaa sitä, että makaat elottomana kirkkomaassa metritolkulla multaa päälläsi, pienessä arkussa liina kasvoillasi. Aina välillä lyö ajatus päähän, miltähän näytät juuri nyt. Tunnistaisiko sinua enää? Miksi näin irvokas ajatus yleensä tulee mieleen? Sairasta. Milloin opin päästämään irti sinusta? Pelkään toivottomuutta, joka lyö yli, kun tajuan lopullisesti, että sinua ei enää ole. Sinä menit kirjaimellisesti ihoni alle, kun yritin uida sinua rantaan. Partakarvasi upposi ihon alle ja kasvatti mojovan patin käteen. Tänään menit uudestaan ihoni alle. Jostain kahdeksan viikon vimmatun siivoamisen jälkeenkin tupsahti partakarva ja se ei suostu tulemaan pois sormestani. Tuntuu tyhmältä. Nämä ihon alle menneet...

Aivan hullua, olen blogannut reilun kuukauden ja 10 000 lukukertaa on pamahtanut jo rikki. Verraten kirjablogiini jota olen pitänyt kahdeksan kuukautta, ja nyt kolkutellaan tuhatta lukukertaa hiljalleen. Ehkä tämä tarina sitten jotenkin koskettaa, tai on vain mediaseksikästä. Tiedäpä häntä. Huomenna on töissä muistotilaisuus miehelle. Minut kutsuttiin paikalle ja halusin mennä. Valvoin koko yön ahdistuneena ja peloissani. En voi mennä sinne, nyt en pysty, en vain kykene kohtaamaan niitä ihmisiä ja näyttäytymään henkisesti täysin alasti revittynä, mieli perseraiskattuna. Sattuu liikaa. Pelkään totaalista romahdusta. Haluan säilyttää suruni yksityisyyden. Itkeä yksin.  Eilen mielen toimintaa avustamaan aloitettu lääke vetää pään ihan pumpuliin. Huimaa, päässä on vain utua. Discovalot välkkyvät kuin kaleidoskoopin kuvat heti kun silmät sulkee. Korvamato laulaa katkelmia kappaleista tauotta. Valvoin aamulla viiteen. Pelkäsin ihan helvetisti, että oven takana on joku. Palelin n...

Hiljaiseksi vetää. Viime yönä joku oli varastanut ovelta äidin synttärilahjaksi ostamista krysanteemeista toisen. Ikean saviruukku ei ollut kelvannut, vain kalliimmassa ruukussa ollut kukka lähti. Joku haluaa oikeasti tehdä kiusaa. Tajuan itsekin, että oli ehkä ajattelematonta peräänkuuluttaa edellisenä yönä kadonnut tyttären pöllö. Hurja somehuomio vaatii hintansa. Pitää miettiä keneen luottaa, joka yhteyttä ottaa ja saiko tämä kaikki nyt sitten pöllövarkaan ajattelemaan, että tuolla ei ole isäntä talossa, niin pelotellaanpa hyväksi ja pistetäänpä elämä risaiseksi. Tyhmää minun puoleltani suutuspäissään vetäistä somekortti kehiin.  On todella surullista, että joku jaksaa vaivautua kiusaamaan jo valmiiksi piinattua ihmistä. Kenellä on tarve pölliä kympin kukkaruukku ja parin euron kukka? Ihan oikeasti! Ne oli minulle tärkeitä kukkia, sain ne äidiltä. Ihan kuin tässä enää tämmöistä pelkoa ja epämiellyttävää oloa kaipaa. Joka aamu saa nuuskia nurkat, mitä nyt on kadonnut. Mitä n...

Hmmm... Tapasin tänään ammattilaisen ja toisenkin. Ensimmäinen totesi, et ole enää pihalla, niin kuin viimeksi tavatessamme, mutta etpä kyllä ole kunnossakaan. Suru viipyilee edelleen. Ahdistus ruokkii entisistä kuormista vielä toipuvaa mieltä väärällä eväällä. Nyt on aika tukea mieltä lääkkeillä. Mikäpä siinä. Ihan sama, jos se jotenkin auttaa pureskelemaan tämän lastin. Jospa nyt nukkumatin varastosta löytyisi vaikka lottopottinumerot tai jotain muuta, ihan sama mitä, kunhan siinä setissä ei kuole kukaan eikä missään ole märkää. Toinen ammattilainen totesi surun viipyilevän ja robottimoodin ottavan vallan, koska trauma on liian suuri yhdelle mielelle käsitellä. Realiteetit raottavat aina ovea hitusen ja mielen robotti sulkee sen heti, kun käsittelyyn tulee liikaa raakamateriaalia. Sitten surffailen taas autopilotilla määrittelemättömiä aikoja. Trauma on sulkenut manuaaliohjauksen ja sen palautuminen ennalleen voi viedä vuosia. Turhaanpa siis suruani odottelin. Shokki on ilmeises...

Ostettiin tytön kanssa toissapäivänä Bauhausista pihalle vahtipöllö. Tytön mielestä se oli ihana. Se toisi turvaa, kun isi ei ole enää vetämässä rötösherroja turpiin ja pitämässä rosvoja loitolla. (Ihana lapsen maailma, pahat setät ja rosvot saavat superisin peräänsä!) Aamulla kun heräsimme pöllö oli poissa. Joku oman elämänsä sankari, eittämättä ylpeä saavutuksestaan, oli yöllä napannut pihavahdin makkarin ikkunan alta mukaansa. Kuinka tyhmiä ihmiset voivat olla!? Varastaa nyt toisen etuovelta pihakoriste. Se tuli varmasti kovaan tarpeeseen. Asiasta tuohtuneena päätin käyttää somen valtaisaa voimakoneistoa, vaikka olin päättänyt pitää onnettomuutemme vähin äänin meidän juttuna. Tunnissa inbox täyttyi avuntarjouksista ja ihmiset halusivat oikeasti löytää meidän pöllömme tai ostaa tilalle uuden. En laittanut viestiä siksi, että minulla ei olisi rahaa ostaa uutta. 35€ on minulle pieni raha, mutta pöllön ostaneelle tyttärelle iso raha. Enemmän halusin näpäyttää tekijää, jonka postaus...

Luin kirjan. Into nousi taivaisiin, tästä kirjasta on niin paljon puhuttavaa, paljon ajatuksia ja merkityksiä. Sitten innon ollessa suurimmillaan, syöksykierre asfalttiin. Et ole enää täällä, en voi jakaa ajatuksiani, et kerrokaan minulle mietteitäsi. Sydäntä kylmää, hyytävä pyörre rintaontelossa. Taas muistan hetken aikaa, olen yksin.  Keskusteleminen tekee hyvää, olen tänään tehnyt niin. Elämä heittelee ihmisiä, elämä on julma, ei vain minulle. Silti tuhkasta noussee fenix? En tiedä. Minulta kysyttiin tänään, mitä minä haluaisin tehdä elämässäni. En oikeasti tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä voisi olla sellainen tekeminen, mikä olisi luonteva osa minua. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan. Ehkä teen sen vielä joskus, mutta sekin tuntuu kovin kaukaiselta. Ei minusta ole vuorikiipeilemään tai tai maalaamaan tauluja, ratsastamaan tai harrastamaan jotain säännöllistä. Olen liian laiska ja mukavuuden haluinen. Jotakin kuitenkin pitäisi elämässä vissiin tehdä. Mitä se si...