Viipyilevä suru ja robottimoodi

Hmmm... Tapasin tänään ammattilaisen ja toisenkin. Ensimmäinen totesi, et ole enää pihalla, niin kuin viimeksi tavatessamme, mutta etpä kyllä ole kunnossakaan. Suru viipyilee edelleen. Ahdistus ruokkii entisistä kuormista vielä toipuvaa mieltä väärällä eväällä. Nyt on aika tukea mieltä lääkkeillä. Mikäpä siinä. Ihan sama, jos se jotenkin auttaa pureskelemaan tämän lastin. Jospa nyt nukkumatin varastosta löytyisi vaikka lottopottinumerot tai jotain muuta, ihan sama mitä, kunhan siinä setissä ei kuole kukaan eikä missään ole märkää.

Toinen ammattilainen totesi surun viipyilevän ja robottimoodin ottavan vallan, koska trauma on liian suuri yhdelle mielelle käsitellä. Realiteetit raottavat aina ovea hitusen ja mielen robotti sulkee sen heti, kun käsittelyyn tulee liikaa raakamateriaalia. Sitten surffailen taas autopilotilla määrittelemättömiä aikoja. Trauma on sulkenut manuaaliohjauksen ja sen palautuminen ennalleen voi viedä vuosia. Turhaanpa siis suruani odottelin. Shokki on ilmeisesti kestänyt useita viikkoja, mikä on pidempään kuin itsekään arvioin.

Lasti harteilta keveni heti, kun joku rohkeasti uskalsi sanoa, että ei tässä mitään epänormaalia ole, suru vain viipyilee, koska en sitä kestäisi vielä. Kriisi-ihminen puhui asian kevenemisestä viikoissa ja kuukausissa. Nyt puhuimme vuosista. Kuulostaa realistisemmalta. En tosin uskalla edes ajatella miltä se sitten tuntuu, kun se robottimoodi ja autopilotti sammuvat ja manuaaliohjaus kytkeytyy päälle, joudun sietämään kaiken ja työstämään sen mönjän sitkeäksi taikinaksi, leipomaan siitä elämäni korvapuustin. Pelottaa ihan helvetisti. Silti olen niin helpottunut, kun viimein löysin ihmisen joka tajusi sen pahan syvyyden ja tuskan ulottuvuuden ihmisen sisällä, minkä kanssa elän päivästä, tunnista, minuutista ja sekunnista toiseen.

Kävimme tyttären kanssa katsomassa Inside out, mielen sopukoissa leffan. Itkin puolet ajasta. Kävimme ulkona syömässä ja vielä kaupassa päälle. Kaupassa meinasin itkeä jo silkasta uupumuksesta. Päivässä tuntuu olevan hieman liikaa tunteja.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suolaa

Olet mielessäni, nyt, kohta, vastikään. Koko ajan. Menetys lilluu ympärillä, kuin hernerokkasumu. Se imeytyy huokosiin kuin suola, tekee minusta patsaan, jolla on kivettynyt kuori. Repivä ja raastava suru on ollutta ja mennyttä. Tämä on enemmänkin kaiken uudelleen elämistä, ymmärtämistä niillä eväillä, mitkä olen keräillyt tässä vuosien varrella. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän sattuu. Mittakaava kasvaa päivä päivältä suuremmaksi tuoden mukanaan kipua ja särkyä, katkeruutta ja säröjä.  Yksinäisyys lietsoo tulta hyvällä menestyksellä. On helppoa kompastua itsesäälin asettamiin ansalankoihin. Kun kerran kompastuu, on vaikeaa nousta jaloilleen. Takerrun sinun sielusi rippeeseen sisälläni, kuin viimeiseen oljen korteen. Olethan vielä siellä, sielussani kiinni? Jos et ole, olen aivan yksin. Näethän minut vielä, kuulethan minut vielä? Kuka minut huolii, keskeneräisen,rikkinäisen ihmisen? Kuka näkee repsahtaneen ulkokuoren ohi sen, mitä sisällä on? Harva. Kuka uskaltaa harpata sinu...
Lue lisää

Nääntyjä

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...
Lue lisää

Kaiken näkevä silmä?

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...
Lue lisää