Tyhjä
Tänään on tyhjää. Ei tunnu miltään. Ulkona paistaa aurinko. Yleensä rakastan syksyä. Olen syksyn lapsi. Kirpeät aurinkoiset syyspäivät ja kuura nurmella ovat minulle yleensä miellyttäviä kokemuksia. Nyt ne eivät herätä mitään tunnetta. Ne vain ovat olemassa.
Meni yli vuorokausi toipua kahdesta työpäivästä. Miten ikinä jaksan tehdä täyttä työaikaa? Haluaisin jaksaa, mutta oikeastaan motivaatiota jaksaa ei ole. Ainoa syy hengittää on lapsi. Se rakas pieni isänsä näköinen kovanonnen soturi, joka porskuttaa urheasti menemään. Rakkauskin sattuu. Välillä tuntuu, että olen riistänyt isän tuolta lapsipoloiselta, vaikka kaikkeni tein ettei niin olisi käynyt. Tuntuu, että kovin moni on vihainen minulle tapahtuneesta ja syyttää minua valinnoistani. Ei näin varmaankaan ole, mutta silti tuntuu siltä.
Jokin on vetänyt käsijarrun päälle ja kaikki tekeminen tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. En vain kykene toimimaan. Tarvitaan järjetön määrä päättäväisyyttä, että saa roskat vietyä tai pestyä koneellisen pyykkiä, lähdettyä aamulla töihin. Nukkumaankaan ei huvita mennä. Sekin tuntuu jotenkin turhalta. Voisin vain istuskella yönkin katselemassa seinää.
Kommentit
Lähetä kommentti