Peto
Palasimme terapiassa tänään tapahtumiin onnettomuusyölle. Tunne on peto, joka vaanii, hyökkää ja syö elävältä. Suurin niistä kaikista tunteista on syyllisyys. Se tulppaa kaiken muun. Vasta nyt onnettomuutta pystyy katsomaan tapahtumien jatkumona, ketjuna eikä irrallisena kuplana. Välimatkaa on nyt tullut sen verran, että näkee jo tapahtumat tapahtumina eikä irrallisina kauhuina. Kauhu on kadonnut. Tilalle on tullut kipu, syyllisyys ja voimattomuus tilanteen ylivoimaisuuden edessä.
Kävin niin syvällä jossain tapahtuneessa, että palelen horkassa, sydän hakkaa ja lihaksia särkee. Elin jotain uudelleen fyysisesti. Kerrassaan hämmentävä kokemus palata takaisin siihen hetkeen ja purkaa sitä osiin. Onnettomuuden anatomia, sitä ei löydy oppikirjoista. Onnettomuus on usvaa, joka ottaa pedon muodon tapahtuessaan. Se syö myös tunteen tavoin uhrinsa elävältä ja jättää taakseen läjäpäin kituvia.
Jos olisin tiennyt sanovani viimeisiä sanoja miehelleni, en ehkä olisi kysynyt menetkö vielä kalaan tänään. Olisin sanonut jotain filosofisempaa ja maailmojasyleilevämpää. Mutta kun en tiennyt, sanani olivat ainakin rehelliset ja puhtaat, eivät ulkokultaiset ja melodramaattiset.
Olen huutanut vain kerran elämässäni apua. Apu ei tullut. Miltä se tuntuu?
Kommentit
Lähetä kommentti