The only constant is the rain

Saatoimme sunnuntaina äitisi haudan lepoon, viereesi. Minun teki mieli käpertyä sikiöasentoon haudallesi itkemään. Rukoilin sinua kirkossa tulemaan vierelleni, ottamaan minua kädestä kiinni ja jakamaan taakan ja murheen. Et tullut. Olin yksin. Tuntui niin ulkopuoliselta. 

Vanhat naiset puhuttivat minua kaikki vuorollaan kahvitilaisuudessa ja totesivat kukin vuorollaan, että kohta on varmasti uusi hellu. En minä halua uutta hellua. Sinä olit minun ihmiseni, ei sinua voi korvata joku vain jostakin. En minä halua, että sinut korvataan. Haluan sinut takaisin. Tuntui loukkaavalta, kun neljä kuukautta kuolemasi jälkeen kysellään olenko alkanut jo katsella uutta sulhoa. Enhän minä ole edes vielä sinusta luopunut. Hyvää varmasti tarkoittivat, mutta tuntui pahalta silti. 

Olin niin uupunut, etten tahtonut selvitä kotimatkasta. Fyysinen väsymys painoi jäsenissä ja päässä kohisi pelkkä tyhjyys. Kaipasin sinun ääntäsi autossa. Kaipasin sadan kilometrin mittaisia keskustelujamme. Kaipasin karkin syöttämistä ja tienvarsiseksiä. Kaipasin päähänpistona tehtyjä mutkia syrjäteille. Sinä ratissa, minä kartturina. 

Annoin sinulle suudelman punaisen ruusun matkassa, toivottavasti sait sen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suolaa

Nääntyjä

Kaiken näkevä silmä?