Kerro se kuvin, kun et sanoin osaa

Tämä maisema ahmaisi minun mieheni. Tuonne kaislikon laitaan loppui minun avioliittoni sylikkäin, tuulen hiljaa kohistessa puissa, lintujen livertäessä. Kesän ainoita aurinkoisi päiviä. Täydellinen päivä (jos ei lasketa lukuun sitä, että menetin mieheni, jouduin särkemään lapseni maailman ja jotain muuta epämääräistä, joka ei suostu sanoiksi muuntumaan). Vielä viikko sitten isä ja tytär samassa maisemassa narrasivat haukia. Kuinka julmaa elämä on?

 18.8 Pellon kirkossa seisoi arkku ja mies siellä mukana. Kuinka ikinä pystyinkään seisomaan pystypäin tuon arkun ääressä romahtamatta? Miten kamalalta se kuulostikaan, kun ensimmäisen lapiollisen hiekka paukahti ja ropisi arkun kanteen.



 Lähdin eilen ikävän ja tuskan liikkeelle ajamana kohti pohjoista. Sää oli niin syksyinen kuin sää ikinä voi olla. Koko matkan mietin lauantaita, kun jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen siviilisäätyni. Ostin astianpesukoneen ja luottoa varten kysyttiin olennaisia asioita. Leski. Minä olen leski. En neiti, en rouva, vaan leski. Totuus sattui kipeää.
 Sääkin oli yhtä synkeä kuin mää, taas.
 Keksin viimein mitä pientä voin haudalle aina mennessäni viedä. Musiikki elää ikuisesti!
 Vaaleanpunainen kilpikonna... <3
 Tytär lahjoitti Legokukan, se ei lakastu koskaan.
 Luja on rakkaus, kova on ikävä. Pää on täynnä katkeruutta ja karvautta, liian raskaita tunteita. En vielä kertaakaan ole itkenyt niin kovasti, kuin haudalla itkin. Kaavin kukka-aitioon lapettua multaa vesisateessa paljain käsin pois, revin sinne istutettuja kanervia irti maasta ja itkin ääneen. Halusin haudalle nimenomaan kiviä. Kivistä Martti piti, ne ovat lujia.
Yhdeksän ruusua rakkauden vuosista. Kiviä lujalle miehelle ja pitkä itku kaikesta siitä, mitä minulla ei enää ole. 

Palasin tänään töihin. Olin täysin eksyksissä. Pukukaapissa odotti Martin minulle viimeisellä työviikolla ostama Tupla. Meinasin romahtaa. Itku tuli kuitenkin vasta matkalla autolle työpäivän jälkeen. Paska minkä minulle teit! Tule takaisin, äläkä jätä minua tänne yksin...

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suolaa

Olet mielessäni, nyt, kohta, vastikään. Koko ajan. Menetys lilluu ympärillä, kuin hernerokkasumu. Se imeytyy huokosiin kuin suola, tekee minusta patsaan, jolla on kivettynyt kuori. Repivä ja raastava suru on ollutta ja mennyttä. Tämä on enemmänkin kaiken uudelleen elämistä, ymmärtämistä niillä eväillä, mitkä olen keräillyt tässä vuosien varrella. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän sattuu. Mittakaava kasvaa päivä päivältä suuremmaksi tuoden mukanaan kipua ja särkyä, katkeruutta ja säröjä.  Yksinäisyys lietsoo tulta hyvällä menestyksellä. On helppoa kompastua itsesäälin asettamiin ansalankoihin. Kun kerran kompastuu, on vaikeaa nousta jaloilleen. Takerrun sinun sielusi rippeeseen sisälläni, kuin viimeiseen oljen korteen. Olethan vielä siellä, sielussani kiinni? Jos et ole, olen aivan yksin. Näethän minut vielä, kuulethan minut vielä? Kuka minut huolii, keskeneräisen,rikkinäisen ihmisen? Kuka näkee repsahtaneen ulkokuoren ohi sen, mitä sisällä on? Harva. Kuka uskaltaa harpata sinu...
Lue lisää

Nääntyjä

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...
Lue lisää

Kaiken näkevä silmä?

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...
Lue lisää