Hautajaisista
Sain viimein hautajaiskuvat. Tuntuu todella epätodelliselta ja utuiselta katsella noita kuvia. Aivan kuin tuo päivä kaikkien näiden muiden joukossa olisi jotenkin kadonnut muistista. Mieli on tehnyt täydellisen puskurin tämän asian ympärille. Sitä ei vain ole olemassa. Jos siinä jotain positiivista on, painajaisetkin ovat loppuneet ainakin hetkeksi. En minä nuku juuri, mutta jos nukun, uni on vain unta. Ei uneksimista sen suuremmin. Kymmenen vuotta elämästä on kadonnut savuna ilmaan jättämättä suuremmin jälkeä itsestään.
Arkkua katsellessa tuntuu pöljältä ajatella, että siellä makaa ihminen, jonka kanssa olen tehnyt lapsen, rakentanut elämän ja yhteisen kodin. Jakanut ilot ja surut. Siellä ne vahvat kädet ovat, peiton alla. Silmä ikuisesti ummessa näkemättä enää mitään.
Olen päätynyt siihen pisteeseen, ettei mikään tunnu miltään. En jaksa puhua kenellekään, ei ole asiaa. Kaikki on sanottu. Onnettomuuskin alkaa kietoutua usvaan, enkä muista sitäkään kunnolla. Voisin istua vain aivot narikassa kutomassa sukkia. En tiedä tekevätkö lääkkeet tämän kaiken pumpuliusvan päähän vai onko mieli todellakin niin kuormassa, että se potkii minut pihalle omasta päästäni hetkeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti