Piste

Sain eilen töissä spontaanin halauksen työkaverilta. Parempaa kuin suklaa.

Tänään sain postia poliisilta. Martin kuolema oli tapaturma. Ei sairautta, ei kohtausta, hukkumiskuolema on kiistaton. Olen tehnyt voitavani, kaikkeni, en olisi voinut enempää. Menehtynyt elvytyksestä huolimatta. Tämä tarina on nyt saanut viranomaistaholta pisteen. Ei enää mitään epäselvyyttä. 

Viime päivät ovat menneet flash backien moukaroidessa. No rest for a wicked. Jos minulla olisi virtaa uupuisin, mutta kun ei ole enää mistä uupua. Kaikki on jo käytetty. Keho ohjaa itseään, minun ei tarvitse käyttää energiaa siihen. Teen työni niin hyvin kuin taidan, mutta temppuileva muisti ei ole hyvä kumppani. Elän hetkessä. Ja se hetki unohtuu, kun se loppuu. 

Loppu viikko tulee olemaan yksi helvetin esikartanoiden sisäänkäynti. En haluaisi vetää sitä läpi pilleripurkkien voimalla, mutta voi olla ettei vaihtoehtoja ole. Vaikka nukun öisin, en lepää. Olen alkanut uneksia sairaalan tarjoamasta parin päivän kestounesta, kemiallisesta tiedottomuudesta. Houkuttelevaa. Mutta eihän se mitään muuttaisi, eikä varmaan edes helpottaisi. Mutta saahan sitä uneksia.