Lupauksista

Äitisi ei ole kunnossa. Lupasin sinulle talvella pitäväni huolta vanhemmistasi, jos sinulle tapahtuisi jotain. Sinulle tapahtui. Istuin eilen tunteja sairaalassa äitisi vuoteen vierellä. Onko rakkaus sitä, että pitää lupauksensa, vaikka toinen on kuollut? On kai. En halua, että pettyisit minuun. Vaikka voiko kuollut enää pettyä? Ehkä on olemassa jokin viimeinen kosminen tapaaminen vielä joskus jossain, enkä haluaisi, että se päättyisi siihen, että olet vihainen ja pettynyt minuun.

Minua painaa ajatus siitä, että luotit minun pelastavan sinut. Ajattelitko selviäväsi, kun riensin apuun? Vai ajattelitko, että turhaan tulet, ei tule onnistumaan? Lupasin auttaa. En ole koskaan joutunut niin suurta lupausta rikkomaan niin täydellisesti. 

Kävin töissä. Olin valmistautunut siihen, että palaisin viikon kahden kuluessa sorvin ääreen. En saanut lupaa. Kuukausi vielä pitää tehdä pesäeroa sinuun kotona. Sain lisää lääkkeitä. Nyt pitäisi nukuttaa. Heräsin taas kahdelta. Sinun Elvis coverisi soi päässäni. En nähnyt painajaisia, mutta en voinut nukkuakaan. Tytär nukkuu päälläni, pää rinnallani. Vaikka siirrän hänet takaisin tyynyjen sekaan, tunnin päästä pää on taas rinnallani. Pieni raukka pelkää ja kaipaa. Lääkäri käski laittaa lapsen omaan sänkyyn nukkumaan. Ei ole sen aika, nyt on aika olla äiti ja antaa lapsen nukkua pää rinnalla ja saada turvaa. Yhtä hyvin voin pidellä tyttöä sylissäni öisin, kun en kuitenkaan nuku ja jos nukun, voimme yhtä hyvin  nukkua sylikkäin. Niin olemme tehneet jo kahdeksan viikkoa.