Henkilökohtainen tila

Kun hoitaa työkseen ihmisiä, joutuu väistämättä koskettamaan. Henkilökohtainen tila on tuplaantunut. Sinne ei halua ketään. Ei edes omaa lasta. Pitäisi saada olla omassa umpiossa  hetken verran. On vaikeaa hoitaa ja välittää vilpittömästi, kun ei kykene itsestäänkään vilpittömästi välittämään eikä siedä juuri omaakaan seuraa. Hiljaisuus on parasta. 

Kunpa oppisin taas nauttimaan työnteosta. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että päivä venyy ja paukkuu loppumatta koskaan. Jokainen muru minusta on pois itseltä. Sitä ei riitä edes paikkaamaan se hyvä mieli, mikä tulee kun potilas on tyytyväinen saamaansa hoitoon. En tiedä voinko edes tarjota tyydyttävää hoitoa potilailleni. Paistaako naamasta kilometrin päähän ahdistus ja kipu? En usko, että hymy jaksaa nousta silmiin saakka. 

Työkaverit ovat olleen aivan mahtavia. Kukaan ei vaadi minulta liikoja ja jokainen tajuaa, että ponnistan nollilta liikenteeseen. Taas autolle kävellessä tuntui niin tyhjältä ja orvolta. Yhdessä vuosikaudet se taival kuljettiin ja autossa kuulumiset vaihdettiin kahden kesken ilman lapsen korvia. Nyt saan jutella yksinäni jos ajatuksiani haluan julki päivän päätteeksi tuoda. 

Ehkäpä tämä nyt on sitä orastelevaa surua, mitä tunnen. Elämä on yhtä aaltoliikettä. Saattaa mennä viikko jopa toistakin ilman suuria kohahduttavia tunteita ja sitten putoan kovaa ja korkealta, iskeydyn pohjamutaan, joka imaisee mennessään. Sieltä on työlästä nousta. Palelen taas, vaikka ei ole kylmä. Katselin päivällä monitoria ja totesin elämäni olevan QRS-kompleksin näköinen. P-aalto loiva ylä-ja alamäki, pieni tauko jyrkkää nousua ja laskua kompleksin verran ja loppuun taas T-aalto inversiossa, pieni monttu, josta jaksaa nousta vielä kerran. Elämän sykkeessä siis kai?