Todellisuudesta

Istuin päivän hämärässä leikkaussalissa. Kaipasin sinua. Ei ollut ketään kenelle laittaa mää täällä, missä sää-viestejä. Piti hieman kaivella takataskuja, jotta ajatus tekemisestä löytyi, viimeisimmästä salipäivästä on vierähtänyt kaksi kuukautta. Itseluottamus oli kevyesti kateissa, mutta kummasti sitä sai työt tehtyä ja pidettyä pään kasassa. Tuntui niin yksinäiseltä olla töissä tietäen ettet enää koskaan siellä ole minun kanssani. Ennen riitti se, että tiesin sinun olevan seinän takana tai edes samassa rakennuksessa. Oli turvallista ja jotain muuta, mitä en osaa edes sanoiksi pukea. Olipa vaan me. 

Todellisuus on viime päivinä potkinut vyön alle tuon tuosta. Tyttö itkee illat ikäväänsä ja minä saan todellisuus iskee turpaan kohtauksia siellä ja täällä. Voin huonosti, en jaksa, en viitsisi enää edes yrittää. Silti löydän päivä toisensa jälkeen itseni yrittelemässä milloin mitäkin, on pakko. Menin tänään töihin, vaikka en olisi jaksanut. On pakko. Menin vanhempainkeskusteluun koululle, vaikka keksin jo tekosyitä olla menemättä. On pakko. Syön vaikka ei maistu. On pakko. Elämä on yhtä pakkoa.