Loputtomia loppuvia viikkoja

Taas on yksi viikko kuljettu loppusuoralle. Miksi ei tunnu miltään? Kaikki on yhdentekevää ja motivaatio lähteä tai tehdä on oikeastaan miinuksella. Sohvalle hautautuminen kuulostaa ehkä ainoalta potentiaalilta idealta. Voisin nukkua koko ajan, jos saisin valita. Katselen miestä valokuvasta ja kasvot ovat kyllä tutut, joo, mutta silti tuntuu vieraalta, että tuo ihminen on asunut kanssani melkein kymmenen vuotta saman katon alla. En osaa sijoittaa häntä enää kotiin, autoon tai muuhunkaan ympäristöön. Muistikuvia tupsahtelee, mutta jos ajattelemalla ajattelen, sen ihmisen sijoittaminen minun elämääni tuntuu kummalliselta ja vääristyneeltä. Tekevätkö psyykenlääkkeet tämän vai onko joku prosessi nyt jumittanut?

Tuntuu hullulta syödä mielialalääkettä ilman masennusta. Ahdistus helpottaa hiljalleen, myönnettäköön, mutta en ole hirmuisen onnellinen, jos lääkkeet saavat minut tuntemaan oloni ulkopuoliselta omassa elämässäni. Ehkä se kuitenkin on tämä leskeytyminen. Sivusta katselen elämääni ja olen oikeasti tosi väsynyt. Sitten kun harvinainen vieras, uni, tulee voisin nukkua rajattomasti. Ja kuinka ollakaan, kello soi viikolla ennen seitsemää ja lapsi kampeaa viikonloppunakin ennen kahdeksaa ylös, en saa koskaan nukkua pitkään.

Kotona haisee omituiselle, mädäntyneelle. En vain löydä millään hajun lähdettä. Ehkä se on minun mädäntynyt elämäni, joka täällä haisee, tai sitten haistan monen sadan kilometrin päästä mieheni mätänemisprosessin...

Tyttö on alkanut itkeä. Luulen, että lapsen suru tulee nyt. Koulussa tuli ikävä minua, piti itkeä. Kavereiden kanssa tuli kinaa, tyttö tuli itkien kotiin. Maha on kipeä, niin kipeä että itkettää. Ja minulla on lapsi joka ei koskaan juuri ole itkenyt. Ei kiukkuitkuja, ei kerjuuitkuja. On oikeasti pitänyt olla suuri säikähdys tai kipu että lapsi on itkenyt. Nyt se itkee päivittäin syystä tai toisesta. Ja kun minusta ei tunnu miltään, on hankala olla luontevasti läsnä ja lohduttaa. Yritän parhaani.