No room for shades of gray

Elämä on joko tai. Ei ole tilaa harmaan sävyille. Tapahtunut kaikkoaa johonkin ja kellun välitilassa, kuin epäsikiö kohdussa odottamassa tuomiota ja syntymää. Odotan edelleen sitä hyökyä, suuria tunteita ja todellista tuskaa. Suurta oivallusta. Kävin tänään vertaistukiryhmässä. Suru on ihmisen muotoinen ja näköinen. Minä olen mutantti. Tunteeton, muodoton möykky, joka mekaanisesti suoltaa hienoja sanoa ja toistaa tapahtuneen, vaikkei sitäkään kunnolla enää muista. 

Päällimmäinen tunne oli, kuinka voin näitä surun ja murheen romuttamia ihmisiä auttaa, kunnes tajusin, ettei minun varmaan pitäisi ajatella näin, olen samalla viivalla niiden ihmisten kanssa. Silti ammattiminä kiehnäsi koko ajan kainalossa ja sanoi, auta edes vähän, tue edes hieman. Onko helpompaa kantaa toisten surua kuin omaansa? En osaa edes olla surullinen, olenko jäänyt pysyvästi johonkin välitilaan?

Yritän kovasti ajatella tapahtunutta, mutta jostain syystä ajatus ei kulje. Se pysähtyy täysin ja saatan istua koomassa kahvikuppi kädessä toista tuntia surffaten kännykän, tabletin ja villasukantekeleen välillä osaamatta päättää mitä tehdä tai kykenemättä tekemään yhtä asiaa viittä minuuttia pidempään. (Enkä edes ole mikään suuri kahvin ystävä. Olen leskeytymisen myötä oppinut juomaan kahvia, se pitää liikkeessä, se maistuu sopivalta aneemiseen mielialaan. Jos voisin hyvin, joisin teetä.)

Pelkään joka ilta entistä enemmän varkaita ja rötösherroja. Joka rasaukselle pitää juosta ulko-ovelle katsomaan kuka siellä meluaa ja saanko jonkun kukka- tai pyörävarkaan rysän päältä kiinni. En tosin ole aiemmin huomannut ajatella, että mitä sitten teen jos siellä oven takana oikeasti on joku. Olisiko viisaampaa pitää ovi kiinni ja antaa varkaan viedä kamat jos se on viedäkseen niitä? Kunpa mies olisi turvana täällä. Pelko häiritsee unta. Olen jo kahtena iltana saanut unen ilman lääkettä. En haluaisi palata purkeille kaapissa.