Yours Truly

Sain luvan lähteä töihin. En sillä tahdilla mitä itse ajattelin, mutta lupa kuitenkin. Saan tehdä tammikuulle saakka puolikasta työaikaa ja laskeutua pehmeästi takaisin aikuiseen arkeen. Pelottaa ja innostaa yhtä aikaa. En tiedä kumpaa enemmän. Pelkään työpaikan laukaisevan jonkin pitelemättömän ikävän, sillä päivittäin kävelimme pukuhuoneille asti käsikynkkää ja lähdimme pois samaan malliin. Nyt menen yksin, lähden yksin, tulen kotiin yksin, olen tässä ja nyt. Yksin.

Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, en kokenut ammattia kutsumuksena. Se oli vain ammatti muiden joukossa. Nyt olen iloinen päästessäni hoitamaan potilaita ja tekemään sitä työtä mistä pidän. Käsittämätöntä välillä, mistä näitä positiivisia ajatuksia virtaa, vaikka pitäisi olla murheessa ja alhossa. Pää kieltäytyy vaipumasta täydelliseen kurimukseen, mikä pelastaa minut monelta. 

 

Jos nyt jäisin sohvalle makaamaan ja luovuttaisin, niin kuin tekisi mieli valtavan paljon tehdä, masentuisin ja menettäisin toimintakykyni määrittelemättömäksi ajaksi. Kun vähän pakotan ja potkin itseäni perseelle, saan tehtyä asioita ja elämä hyristen rullaa motarilla sataakymmentä autopilotilla. En enää odota lottovoittoa, odotan vain jotain hyvää tapahtuvaksi. Ansaitsen palkaksi jotain ihanaa tästä kaikesta sietämisestä ja itsensä eteen päin raahaamisesta.