Ystävyydestä

Kriisin kohdatessa ihminen löytää ympäriltään yllättäen ihmisiä, jotka eivät ensimmäisenä mieleen tulleet. Vierellä tulevat ne muutamat uskolliset, mutta toisaalta, ne joita oikeastaan odotit eivät koskaan tulleet. Olenko sitten jotenkin roikkunut jossain ystävyyden raadossa kiinni vuosia, ymmärtämättä yhteyden viilenneen ja rapistuneen? En tiedä. Rinnalta löytyy aivan uusia ihmisiä, jotka ovat osoittaneet suurta urheutta ottaessaan härkää sarvista ja ollen vain läsnä, käytettävissä. 

Menetin ystäväni rakkaudessa, elämässä ja kaikessa, mieheni. Löysin nuoruudenystäväni uudelleen. Olen näemmä kadottanut aikamoisen lastin ystäviä. Pahoittelut ja osanotot, älä kuitenkaan oottele kylään. Yksi elämäni ihminen kulkee taas kerran rinnallani. Toivon, ettei minun tarvitse enää ikinä uittaa ystäviäni tällaisessa kurimuksessa. 

En varmaan sitä ole tullut sanoneeksi ääneen, mutta en koskaan voi korvata niitä tekoja, joita ystäväni ovat kuluneen kuukauden aikana tehneet hyväkseni. En minä ketään jaksa kutsua kylään. Apua on tarjottu satamäärin, soita kun tahot että tuun tai pyydä jos tarttet apua. En jaksa. En tiedä mitä tarvin ja mitä milloinkin jaksan. On hetken verran hyvä tunne, kun joku vaan ilmoittaa tulevansa tai ovikello vaan soi ja joku rakas on oven takana. Moikka, tulin kattoon sua, miten menee. Parempaa kuin suklaa... Vaikka puhuminen ja kyläilijät uuvuttavat, tuovat ne myös kuitenkin sisältöä päivään. Olen keskustellut asioita, joita en koskaan sanonut miehelleni ääneen. Sanoin ne nyt ystävälle ja taistelutoverille. Tuntui kummalliselta. Vuosien jälkeen olen keskustellut tunteja. Mihin se keskustelu katosi miehen kanssa? Aina oltiin äänessä, mutta mihin ne syvälliset ajatukset katosivat? Mies oli jatkuvasti äänessa, teknistä puhetta puhumisen ilosta. Rakastin meidän syvällisiä keskustelujamme, mutta huomaan etten ole keskustellut kunnolla vuosiin...