Ajan ahtaus

Viikate orkesteri musisoi, Ah ahtaita aikoja. Näin on. Olen kai taantumassa. Flash backit lisääntyvät, ahdistus kasvaa. Elämä muuttuu päivä päivältä ahtaammaksi, kun psyyke työstää tai ainakin vittumaisuuttaan heittää minut elämään tätä koko kuravelliä kerrasta toiseen. Jumitin käteen. Ruuvaan kerta toisensa jälkeen vihkisormusta pois kylmästä, märästä kädestä. Katsoin hetken ja poistuin. 

Miksi en jäänyt pitämään siitä kädestä kiinni? Miksi en jäänyt hetkeksi suremaan ja katsomaan mennyttä miestä? Miksi helvetissä minä nyt poden siitäkin jo huonoa omaatuntoa, etten sillä hetkellä itkenyt ja raastanut hiuksia päästäni? Olisinpa tajunnut vielä hetkeksi pysähtyä vierelle pitämään kiinni kädestä. Istunut siihen viereen ja ollut vain. Siellä oli liikaa ihmisiä, tuntui sirkusapinalta, jota kaikki tuijottavat. Olisinhan voinut olla välittämättä. Eivät he enää mitään tehneen, odottelivat ruumisautoa. Kaduttaa etten pysähtynyt. Se tuntuisi nyt hyvältä vaihtoehdolta.

Itkin aamulla kävellessäni kotiin vietyäni tytön kouluun. Ahdistus hyökyy päälle kuin meri. Ei paljon armoa anna. Onkohan tämä nyt sitä surua? Luin eilen hukkumisesta. Hukkuva voi kuolla 20-60 sekunnissa tai kuolla hitaasti 3-5 minuutissa. Toivon ihan helvetisti, että mies olisi lähtenyt sekunneissa, mutta ei se mennyt niin. En minä sitä aikaa osaa arvioida, mutta pitkään siinä kesti. Aikaa oli niin paljon, että minulla oli jopa toivoa. Mutta ei. 

Televisio vituttaa. Siellä on iloisia, onnellisia ihmisiä mässäilemässä, menemässä naimisiin, punkemassa kakaroita maailmaan. Tekemässä niitä asioita, mistä minun pitäisi nauttia. On niin helppoa katsella toisten onnettomuuksia ruudun takaa. Ei se tunnu missään. Oma onnettomuus mahtuu tulitikkuaskiin, kun olen ihmisten parissa. Kasvoille nousee joku mystinen meikä selviytyy-maski, joka naamioi kaiken ahdistuksen ja krymppää tuskan nanopartikkelien kokoiseksi. Onnistun jopa vaikuttamaan iloiselta ja innostuneelta. Silloin uskon selviytyväni, jaksan mitä vain, surua ei ole eikä tule ja maailma on jättiläiskaramelli just mulle. Saan syödä sen yksin. Järkyttävä määrä tsemppiä puristuu hetkeksi esiin. Sitten poistun paikalta ja raahaan kulissin varastoon. Olen taas veresliha-alasti tylyn totuuden edessä. Olen vihainen miehelle, miksei se ollutkaan kaikkivoipa supermies? Olen vihainen itselleni, miksi en pelastanut, miksi en jaksa leikkiä ja olla hyvä äiti, miksi, miksi, miksi..?

Kauankohan tässä vielä kestää? Kuusi viikkoa tuntuu iäisyydeltä joka on ahdettu hieman liian pieneen tilaan. Jos kannen avaa, pommi räjähtää seinille ja siinä on taas yksi epäonnistuminen levitettynä ylt'ympäriinsä. Minun elämääni on kirjoitettu mellevä lista epäonnistumisia, katkeruutta ja sellaisia asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Ja sitten tässä olen minä, miettimässä, miksi minä sitten joudun kokemaan kaiken tämän? Kenen kipeä päähän pisto on kierittää minut uudestaan ja uudestaan tervassa ja höyhenissä, olettaen minun kestävän ja jaksavan sen kaiken.