Suru rakentaa pesää
Sisuksissa polttaa koko ajan, ihan kuin jännittäisi ihan helvetisti ja rinnassa puristaa ja karvastelee. Sormenpäitä kihelmöi. On hankala olla. Katselin illalla nukkuvaa lasta. Päähän iski valtava taikausko. Olin joskus suutuspäissäni toivonut, että voi kun tuo toinen vähäksi aikaa menisi johonkin, että saisin olla rauhassa. Nyt saan olla loppuikäni rauhassa. Ehkä minun toiveeni toteutui. Katselin nukkuvaa lasta ja ajattelin, että tuonkin varmaan menetän, eikä minulle jää enää mitään. Taikausko keskusteli jälleen. Älä helvetissä ajattele noin, kun se toteutuu, jos niin ajattelet.
Nuuskuttelin sitä pientä uupunutta ihmistä siinä ja huomasin tyynyn viereen rakennetun pesän. Siinä oli jyväpussi, housut, t-paita, minun villasukka, tytön villasukka ja pehmolelu. Joka ilta tuohon pesään on ilmestynyt uusi osa. Lapsi rakentaa surupesää. Tyttäremme ei ole koskaan ollut suurten tunteiden lapsi. Ei itkupotkuraivareita, ei hillitöntä kikatusta. Kasvoilla on jatkuvasti joko leveä hymy, pohtiva kulma kurtussa tai alahuuli pitkällä, mutta ei mitään suurta tunteiden ilotulitusta. Ei sitä ole nytkään. Hautajaisissa tyttö itki katkerasti ja lohduttomasti. Se oli ainoa kunnon pitkä itku, minkä hän on itselleen suonut tai osannut yleensä päästää. Ja nyt hän purkaa tunteitaan rakentamalla pesää.
Olen niin surullinen, kun en voi mitenkään ottaa tätä kamaluutta pois tuon suloisen ja viattoman ihmisen harteilta. Vannoin sinä päivänä, kun lapsi syntyi, että suojelen kaikelta pahalta. Eipä sitä yksi äiti-ihminen sittenkään aivan supersuorituksiin pysty, elämä pyyhkii rytisten yli vaikka kuinka vastaan pullikoisi. Kuinka pieneksi sitä itsensä voi tuntea, kun lapsi hautajaisissa sanoi, että eikö sun syliin äiti pääse yhtään syvemmälle... Pahempaa, kuin puolison lopullinen menettäminen siihen puukirstuun oli lapsen lohduton ja loputon itku. Menettämisen tuskaa suurempi tuska on äidin tuska lapsensa puolesta.
Siivosin tänään naapurikaapista hyllyjä. Löysin irtonaisia palasia mieheni elämästä. Osa sellaisia, joista en edes tiennyt mitään. Löysin jopa Aki Sirkesalon nimmarin. Läjäpäin kymmeniä vuosia vanhoja lappuja, missä oli puhelinnumeroita ja osoitteita, nimiä jotka eivät sano minulle mitään. Kuitteja ja vanhoja valokuvia nuoresta miehestä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä elämä hänen eteensä tulee tarjoilemaan. Yhdessä kuvassa poika oli identtisen näköinen tyttäremme kanssa. Menin ensin vipuun, miksi vanhassa albumissa on lapsemme kuva, kunnes tajusin, että tyttö on vain isänsä näköinen.
Kaappiin muutti uusi asukas. Nyt hyllyjen tyhjentäminen oikeasti sattui ja tuntui pahalta. Tuli niin huono olo, että piti käydä ulkona puhaltamassa hetken aikaa. Miksi sitä pitää joutua siivoamaan toinen ihminen pois elämästään? Miksi se toinen vain katosi? Tämä kesä on kyllä ollut sitten täydellisen paska. Tämä ole mikään kesä. Helvetti tämä on.
Kommentit
Lähetä kommentti