T-Rauma ja S-Hokki, paikallisjoukkueiden kohtaaminen

Isän ja tyttären yhdessä istuttamat krassit kukkivat komeasti. Vetää todella hiljaiseksi, kun ajattelee sitä kovaa faktaa, ettei isä ole täällä iloitsemassa tyttärensä kanssa. 

Tytöllä alkoi tänään uimakoulu. Pelkäsin koko päivän saavani puhelun, että tyttö on hukkunut. Minulla on hyvä tunne selviämisestä arkisissa asioissa. Mikäs tässä ollessa, opin kyllä itse kantamaan vastuun ja hoitamaan asiat. Psyykkisestä selviytymisestä en enää ole varma. 

Pelastuslaitos ja tuntemattomat ihmiset ovat pörränneet koko päivän mielessä. Näen yhä uudelleen ne perävalot siitä autosta joka ei pysähtynyt vaikka puolialasti märkänä juoksin perässä apua huutaen. Sattuu ihan saakelisti, kun viimein tajuan, että se auto antoi hetkeksi toivoa, ja kuinka paljon senkin toivon hiipuminen sattui shokkitilasta huolimatta. 

Minusta on järkyttävää miten välinpitämättömiä ihmiset voivat olla. Jos autosta ei uskalla astua ulos, voisi nyt sentään veivata ikkunaa raolleen ja kysyä onko hätä. Mutta ei. Nämäkin ihmiset varmaan ajattelivat, että kännissä oleva mies on pieksänyt tai koittanut hukuttaa. Todellisuudessa olin jättänyt mieheni järveen kuolleena ja toivoin paikalle tiennäyttäjää pelastuslaitokselle, jotta itse voisin mennä lapseni luo ja vaihtamaan lämmintä päälle. Varpaani olivat valkoiset, sormeni siniset ja sieluni jossain välitilassa. 

Pelastuslaitoksen ilmoittaessa lopullista tietoa kuolemasta paikalle tulleet pällistelijät ovat myös rikkoneet tänään päänsisäisen uutiskynnyksen. Miten vitussa jollain voi olla otsaa tulla urkkimaan toisen elämän pirstaloitumista. Toivottavasti nämä naiset saivat juorunnälkänsä tyydytettyä ja nukkuivat yönsä hyvin. Minä en ole nimittäin nukkunut lempeää virkistävää unta yli kuuteen viikkoon. Jos ne naiset vielä joskus näen minulla ei ole kuin kaksi sanaa sanottavana ja ne koostuvat haistaa verbistä ja feminiinisestä elimestä down there.

Miksi  ihmiset tunkevat onnettomuuspaikoille nuuskimaan? Jos apua ei tarvita, järkikin sanoo että paikalta poistuminen on silloin oikea ratkaisu. Silti vain mennään katselemaan ja jopa kuvaamaan. Mietipä vittu omalle kohdallesi, jos miehesi makaisi kuolleena jossain ja tuntemattomat ihmiset tulisivat kuiskimaan ja toljottamaan... Se loukkaa niin syvästi, ettei sanoja sille tunteelle löydä. Ehkäpä kirjoitan asiasta paikallislehteen kipakan artikkelin. Jospa pällistelijät tunnistavat itsensä ja häpeäisivät edes hiukan. Epäilen tosin. 

Pelkään, että tämä trauma jää jumiin. En saa sitä edes alulle työstääkseni sitä  105 kiloisesta miehen kokoisesta möhkäleestä pienemmäksi. Pelkkä shokki oli niin syvä, että sen laukeamiseen meni yli viikko. Voiko trauma mennä ihmisestä läpi? Jos se viilto on jo niin syvä, että se tulee toiselta puolen läpi eikä parane koskaan... Syvillä vesillä seilataan.