Yksinäisyydestä

On kulunut reilu neljä viikkoa puolison kuolemasta. Yksinäisyys alkaa konkretisoitua päivä päivältä paremmin. Tämä me tehtiin aina yhdessä ja tuo tehtiin myös. Nyt teen sen yksin tai kaksin tyttären kanssa ja se kaikki tuntuu kovin tyhjältä ja merkityksettömältä. Kaipaan syliä ja kainaloa johon käpertyä. Ei ole ketään. Pelottaa ihan, että entä jos minulle ei enää sitä omaa kainaloa löydykään. Jään lopuksi elämää yksin, vaille hellyyttä ja turvaa.

Asioiden lomassa pälkähtää aina ajatus, että tästä täytyy kertoa... Niin, kenellepä mahtaisin kertoa. En kenellekään. Itselleni korkeintaan. Voihan sitä itselleen sanoa ääneen asioita. 

Kävin siskon kanssa teatterissa. Kunpa minäkin voisin vain noin iloisesti rallataa esiintymislavalla ja sanoa sitä vielä työksi. Olen sairauslomalla ja silti tämä tuntuu työltä. En saa vieläkään sitä kauan kaivattua lomaa. Enkä tiedä tuntuuko loma enää koskaan lomalta. Onko se vain sitä luppoaikaa, jolloin on aivan liikaa tilaa ajatella ja säälitellä itseään. Tuleekohan minusta aktiivilomailija, jotta en joudu vastatusten tyhjyyden kanssa? 

 

Mieheni oli levoton ihminen, lomat piti viettää mennen ja tullen, aina liikkeellä. Pelkäsiköhän hän kuitenkin vain sitä aikaa, jolloin ajatukset ottavat tilaa..? Kun tekee, ei ehdi seilata sisäisillä taajuuksilla. Huomaan ettei hän kertonut minulle paljoakaan noista sisäisistä asioista, vaikka tuntui ettei hän koskaan ollut hiljaa. Teknistä puhumista ja viihdettä kyllä riitti, mutta henkilökohtaisuuksiin ei hänen kohdallaan sitten näköjään menty. Miksi huomaan tämän vasta nyt?