Hyökyaaltoja

Seison meressä, selin aallokkoon. Aalto on odottamaani suurempi ja se heittää minut suoraan pinnan alle ja myllää mennessään kuin pyykkejä pesukoneessa. Tyttö osoittaa mieltään ja saa raivareita pienistä asioista. Minulla ei ole eväitä selvitä niistä tilanteista. Melkein raivoan itsekin, mutta en jaksa. Pauhaan vain. Ja sitten itken eikä se itku lopu, vaikka kuinka tahtoo. Suru repii koko ajan pinnan alle. Siihen hukkuu. Toinen hukkui veteen, minä hukun suruun ja tuskaan.

Ei ole ketään kelle soittaa, kertoa, jakaa ja purnata. Olen yksin tällä pienellä kivisellä luodolla, nimeltä elämä. Joo, joo... Onhan tässä vaikka ketä kenelle soittaa ja selittää, mutta kun se ei ole sama asia. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa vastuu ja ajatukset pienistäkin asioista. Ei ole ketään, joka sanoo hoitavansa asian, ketään joka kantaa osan taakasta ja pienen ihmisen suuresta kiukusta maailmaa kohtaan. Olen se oksennuskuppi, johon se kaikki valutetaan sisuksista. Jostain pitäisi löytää lujuus kantaa ja ottaa vastaan. En jaksaisi itkeäkään, mutta muuta ei ulos tule kuin itkua. 

Panin miehen kuvan hyllylle. Se on pakko panna takaisin kaappiin. Ei sitä voi katsoa. Se muistuttaa liikaa tästä yksinäisyydestä ja repii haavaa syvemmäksi. Entä jos tämä ei koskaan lopu? Olen neljä viikkoa pyristellyt todellisuutta vastaan. En enää muista kaikkia onnettomuuspäivän tapahtumia, mutta pahat kuvat nousevat mieleen jopa perunapussista ja maitopurkista. Seilaan kahden todellisuuden välimaastossa, toisessa puolisoa ei ole eikä ole ollutkaan ja toinen on se elämä, jonka joudun elämään ilman sitä ihmistä, jolle aina ennen saattoi soittaa. Puhelimessa lukee edelleen pupu ja tuttu numero, siihen ei vaan enää saada yhteyttä...