Kuolemisesta

Fyysinen kuolema on helppo käsittää. Elimistö lakkaa toimimasta, yksi sammuva järjestelmä sammuttaa mennessään toisen kunnes jäljellä ei ole enää mitään sammutettavaa. Ihminen on kuollut. Mutta entä se henki? Maailman eniten mietittyjä kysymyksiä on varmaankin juuri tämä henkeen ja sieluun liittyvä asia. Voivatko pelkästään aivojen tuottamat sähköimpulssit muovata ihmisestä persoonan ja yksilön? Tarvitaanko jotain muutakin? Katoaako sielu ihmisestä, jos ihmisen aivot toimivat ylläpitäen elämää, mutta ihminen itse on niin sanotusti jo mennyt? Ajatuksena lähinnä mieleen pompsahti jokin aika sitten kuollut mummuni, joka sai aivoverenvuodon. Kävin sairaalassa katsomassa mummun tomumajaa, joka hengitti, sydän löi ja refleksit toimivat. Mutta mummua ei enää ollut...

Siitä päästäänkin vielä hieman syvemmälle ajatukseen, joka ei suostu häviämään päästäni. Ehkä ihminen voi kuolla pala kerrallaan. Pieni pala minusta poistui mieheni sielun mukana lopullisesti. Palanen minusta kuoli. Puhalsin sen osan sielustani sillä hetkellä mieheni mukaan, kun tunteeni olivat raaimmat ja vilpittömimmät. Henkeni olin valmis antamaan toisen puolesta eivätkä sanat enää riittäneet kuvaamaan hätää toisen menettämisen pelosta. Minusta tuntuu, kuin miehen sielu olisi sukeltanut minun lävitseni, kun se poistui mieheni kehosta, jättäen jäljen minuun samalla, kun minun sieluni takertui vielä viimeiseen oljenkorteen suostumatta päästämään irti.

Kannan sisälläni varjokuvaa miehestä, hiukkasta siitä sielusta, mutta se hiukkanen ei riitä paikkaamaan sitä palaa, minkä omastani menetin. Ennen pelkäsin kuolemaa. En pelkää enää. Kun vastassa oli se kaunis hetki,  kun elämä loppuu, olin valmis menemään. Olin valmis painumaan mieheni rinnalle pinnan alle sylikkäin auringon kullatessa veden metallinhohtoiseksi. Päätä huumaava hiljaisuus oli kuin myöntymisen merkki, kuole rauhassa, mitään ei jäänyt kesken. Hämmentävää oli se, ettei keho suostunut kuolemaan. Minulle kirjoitettu aika ei ollutkaan vielä lopussa. Keho rynnisti viimeisetkin voimanrippeet ja repi minut irti kuolemasta. 

On kulutunut yli neljä viikkoa ja vasta nyt fyysiset jäljet tapahtuneesta alkavat haaleta. Ruvet jalkapohjista, käsivarsista ja sääristä irtoavat. Mustelmat vaalenevat ja yskä on loppunut. Järvi on poistunut keuhkoista. Mutta mihin kohtaan ihmistä sielu sijoittuu? Missä palanen miehestä on? Mistä se palanen minua puttuu?

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suolaa

Olet mielessäni, nyt, kohta, vastikään. Koko ajan. Menetys lilluu ympärillä, kuin hernerokkasumu. Se imeytyy huokosiin kuin suola, tekee minusta patsaan, jolla on kivettynyt kuori. Repivä ja raastava suru on ollutta ja mennyttä. Tämä on enemmänkin kaiken uudelleen elämistä, ymmärtämistä niillä eväillä, mitkä olen keräillyt tässä vuosien varrella. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän sattuu. Mittakaava kasvaa päivä päivältä suuremmaksi tuoden mukanaan kipua ja särkyä, katkeruutta ja säröjä.  Yksinäisyys lietsoo tulta hyvällä menestyksellä. On helppoa kompastua itsesäälin asettamiin ansalankoihin. Kun kerran kompastuu, on vaikeaa nousta jaloilleen. Takerrun sinun sielusi rippeeseen sisälläni, kuin viimeiseen oljen korteen. Olethan vielä siellä, sielussani kiinni? Jos et ole, olen aivan yksin. Näethän minut vielä, kuulethan minut vielä? Kuka minut huolii, keskeneräisen,rikkinäisen ihmisen? Kuka näkee repsahtaneen ulkokuoren ohi sen, mitä sisällä on? Harva. Kuka uskaltaa harpata sinu...
Lue lisää

Nääntyjä

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...
Lue lisää

Kaiken näkevä silmä?

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...
Lue lisää