Joskus elämä on Afrikan tähti

Hämmentävää. Hyvä päivä. Poden jopa hienoista huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tänään ollut erityisen murheellinen. Pahat muistotkin ovat tulleet siinä sivussa aiheuttamatta ihan järjettömiä lamaannuksen puuskia. Olen ahkeroinut tänään pitääkseni ikävän loitolla. Vaihdoin petivaatteet, pyykkäsin, tiskasin ja kauppailin. Askartelin tytön Martti-nallelle villapaidan melkein valmiiksi. Kiireiset kädet saavat aikaan näköjään aika paljon.

Siedän niin huonosti tapahtunutta, että en voi edes olla enää naimisissa. Vaikka päätin pitää vihkisormusta vasemmassa kädessä vuoden, minun oli pakko tänään siirtää se vasemmasta kädestä oikeaan. En voi olla naimississa tuskan kanssa. Jospa lastia on kevyempi kantaa oikeassa kädessä? Jospa sitten olisi helpompaa hyväksyä kaikki tämä paha...

Petasin sänkyyn miehen lempilakanat. Afrikan tähti. Jospa saisin nopalla vielä kuutosen ja löytäisin elämäni timantin. En vielä tänään, en huomenna, mutta joskus. Yritän kynsin hampain olla optimisti, vaikka se tuntuu ihan pirullisen vaikealta perus pessimistille. 

Henkilökohtainen helvettini sai myös uuden syvyyden, kun trauma jollain tavalla syveni entisestään. Olen elänyt näkemääni ja kokemaani totuutta ja tuntui, että sydän ja mieli räjähtää, kun kuulin että mieheni oli löydetty aivan toisaalta, kuin mihin hänet käsistäni laskin. Ruumis oli kulkeutunut 50 metrin päähän onnettomuuspaikasta ja kaiken lisäksi se oli pinnassa kolme varttia kuoleman jälkeen. Tuntui aivan epätodelliselta ja väärältä. Niin väärältä. Kuinka tämä voi edes olla totta, kun ei se vaan mennyt niin? Hankala käsittää ja sisäistää, tuntuu siltä, että minun kokemukseni vääristellään jonkun toisen totuudella ja tapahtunut vääristyy kuin kuperan linssin läpi katseltu kuvajainen.  

Pelottavalta tuntuu myös täydellinen tunteettomuus, joka on tänään hiipinyt esiin. Olen kova ja tyyni. Vitut mistään milloinkaan.