Lesken lehti

Kivi haudallesi tuli tänään. Isäsi otti sen vastaan. Harmittaa, että olen satojen kilometrien päässä sinusta. Olisin itse halunnut olla paikalla, kun viimeinen rakkauteni osoitus paikalleen laskettiin. En vieläkään kykene hahmottamaan, että olet poissa. Olet poissa, mutta en voi sulattaa sitä, että makaat elottomana kirkkomaassa metritolkulla multaa päälläsi, pienessä arkussa liina kasvoillasi. Aina välillä lyö ajatus päähän, miltähän näytät juuri nyt. Tunnistaisiko sinua enää? Miksi näin irvokas ajatus yleensä tulee mieleen? Sairasta. Milloin opin päästämään irti sinusta? Pelkään toivottomuutta, joka lyö yli, kun tajuan lopullisesti, että sinua ei enää ole. Sinä menit kirjaimellisesti ihoni alle, kun yritin uida sinua rantaan. Partakarvasi upposi ihon alle ja kasvatti mojovan patin käteen. Tänään menit uudestaan ihoni alle. Jostain kahdeksan viikon vimmatun siivoamisen jälkeenkin tupsahti partakarva ja se ei suostu tulemaan pois sormestani. Tuntuu tyhmältä. Nämä ihon alle menneet...

Aivan hullua, olen blogannut reilun kuukauden ja 10 000 lukukertaa on pamahtanut jo rikki. Verraten kirjablogiini jota olen pitänyt kahdeksan kuukautta, ja nyt kolkutellaan tuhatta lukukertaa hiljalleen. Ehkä tämä tarina sitten jotenkin koskettaa, tai on vain mediaseksikästä. Tiedäpä häntä. Huomenna on töissä muistotilaisuus miehelle. Minut kutsuttiin paikalle ja halusin mennä. Valvoin koko yön ahdistuneena ja peloissani. En voi mennä sinne, nyt en pysty, en vain kykene kohtaamaan niitä ihmisiä ja näyttäytymään henkisesti täysin alasti revittynä, mieli perseraiskattuna. Sattuu liikaa. Pelkään totaalista romahdusta. Haluan säilyttää suruni yksityisyyden. Itkeä yksin.  Eilen mielen toimintaa avustamaan aloitettu lääke vetää pään ihan pumpuliin. Huimaa, päässä on vain utua. Discovalot välkkyvät kuin kaleidoskoopin kuvat heti kun silmät sulkee. Korvamato laulaa katkelmia kappaleista tauotta. Valvoin aamulla viiteen. Pelkäsin ihan helvetisti, että oven takana on joku. Palelin n...

Hiljaiseksi vetää. Viime yönä joku oli varastanut ovelta äidin synttärilahjaksi ostamista krysanteemeista toisen. Ikean saviruukku ei ollut kelvannut, vain kalliimmassa ruukussa ollut kukka lähti. Joku haluaa oikeasti tehdä kiusaa. Tajuan itsekin, että oli ehkä ajattelematonta peräänkuuluttaa edellisenä yönä kadonnut tyttären pöllö. Hurja somehuomio vaatii hintansa. Pitää miettiä keneen luottaa, joka yhteyttä ottaa ja saiko tämä kaikki nyt sitten pöllövarkaan ajattelemaan, että tuolla ei ole isäntä talossa, niin pelotellaanpa hyväksi ja pistetäänpä elämä risaiseksi. Tyhmää minun puoleltani suutuspäissään vetäistä somekortti kehiin.  On todella surullista, että joku jaksaa vaivautua kiusaamaan jo valmiiksi piinattua ihmistä. Kenellä on tarve pölliä kympin kukkaruukku ja parin euron kukka? Ihan oikeasti! Ne oli minulle tärkeitä kukkia, sain ne äidiltä. Ihan kuin tässä enää tämmöistä pelkoa ja epämiellyttävää oloa kaipaa. Joka aamu saa nuuskia nurkat, mitä nyt on kadonnut. Mitä n...

Hmmm... Tapasin tänään ammattilaisen ja toisenkin. Ensimmäinen totesi, et ole enää pihalla, niin kuin viimeksi tavatessamme, mutta etpä kyllä ole kunnossakaan. Suru viipyilee edelleen. Ahdistus ruokkii entisistä kuormista vielä toipuvaa mieltä väärällä eväällä. Nyt on aika tukea mieltä lääkkeillä. Mikäpä siinä. Ihan sama, jos se jotenkin auttaa pureskelemaan tämän lastin. Jospa nyt nukkumatin varastosta löytyisi vaikka lottopottinumerot tai jotain muuta, ihan sama mitä, kunhan siinä setissä ei kuole kukaan eikä missään ole märkää. Toinen ammattilainen totesi surun viipyilevän ja robottimoodin ottavan vallan, koska trauma on liian suuri yhdelle mielelle käsitellä. Realiteetit raottavat aina ovea hitusen ja mielen robotti sulkee sen heti, kun käsittelyyn tulee liikaa raakamateriaalia. Sitten surffailen taas autopilotilla määrittelemättömiä aikoja. Trauma on sulkenut manuaaliohjauksen ja sen palautuminen ennalleen voi viedä vuosia. Turhaanpa siis suruani odottelin. Shokki on ilmeises...

Ostettiin tytön kanssa toissapäivänä Bauhausista pihalle vahtipöllö. Tytön mielestä se oli ihana. Se toisi turvaa, kun isi ei ole enää vetämässä rötösherroja turpiin ja pitämässä rosvoja loitolla. (Ihana lapsen maailma, pahat setät ja rosvot saavat superisin peräänsä!) Aamulla kun heräsimme pöllö oli poissa. Joku oman elämänsä sankari, eittämättä ylpeä saavutuksestaan, oli yöllä napannut pihavahdin makkarin ikkunan alta mukaansa. Kuinka tyhmiä ihmiset voivat olla!? Varastaa nyt toisen etuovelta pihakoriste. Se tuli varmasti kovaan tarpeeseen. Asiasta tuohtuneena päätin käyttää somen valtaisaa voimakoneistoa, vaikka olin päättänyt pitää onnettomuutemme vähin äänin meidän juttuna. Tunnissa inbox täyttyi avuntarjouksista ja ihmiset halusivat oikeasti löytää meidän pöllömme tai ostaa tilalle uuden. En laittanut viestiä siksi, että minulla ei olisi rahaa ostaa uutta. 35€ on minulle pieni raha, mutta pöllön ostaneelle tyttärelle iso raha. Enemmän halusin näpäyttää tekijää, jonka postaus...

Luin kirjan. Into nousi taivaisiin, tästä kirjasta on niin paljon puhuttavaa, paljon ajatuksia ja merkityksiä. Sitten innon ollessa suurimmillaan, syöksykierre asfalttiin. Et ole enää täällä, en voi jakaa ajatuksiani, et kerrokaan minulle mietteitäsi. Sydäntä kylmää, hyytävä pyörre rintaontelossa. Taas muistan hetken aikaa, olen yksin.  Keskusteleminen tekee hyvää, olen tänään tehnyt niin. Elämä heittelee ihmisiä, elämä on julma, ei vain minulle. Silti tuhkasta noussee fenix? En tiedä. Minulta kysyttiin tänään, mitä minä haluaisin tehdä elämässäni. En oikeasti tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä voisi olla sellainen tekeminen, mikä olisi luonteva osa minua. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan. Ehkä teen sen vielä joskus, mutta sekin tuntuu kovin kaukaiselta. Ei minusta ole vuorikiipeilemään tai tai maalaamaan tauluja, ratsastamaan tai harrastamaan jotain säännöllistä. Olen liian laiska ja mukavuuden haluinen. Jotakin kuitenkin pitäisi elämässä vissiin tehdä. Mitä se si...

On kummallista kulkea kaduilla, mennä kauppaan tai tehdä oikeastaan mitä tahansa. Tuntuu kuin ympärillä olisi kupla, jonka sisälle ei edes kaiku pääse. Kaikki tuntuu etäiseltä ja olen ulkopuolinen. Kävin kirpparissa tänään. Tuntui tyhjältä. Löysin antiikkia, mutta en voinut ostaa sitä, kun en voinut kysyä mielipidettäsi hinnasta ja arvosta. En halunnut ostaa sitä kahvikuppia ilman sinua. Se oli vain kahvikuppi, ei sillä ollut merkitystä.  Ruokaa voi syödä mekaanisesti, ei se juuri maistu, siitä puuttuu nautinto. En koe tunteita, ne ovat kuplani ulkopuolella. Jos koen tunteita, ne ovat aika väkivaltaisia tai musertavia. Voin nauraa, en silti ole iloinen tai huumorintajuinen. Se vain tulee ja on osa sitä kuplan kuorta. Siitä kimpoilevat ympäristön signaalit, joita en jaksa vastaanottaa kunnolla.  Paperiasoita pitäisi hoitaa, en jaksa. Nyt en enää oikeasti jaksa. Joka päivä jotain tekemistä ja menemistä. En jaksaisi, silti menen. Työt alkavat pian. En vielä tiedä millä v...

Täytin tänään 35. Joskus reilu 10 vuotta sitten ajattelin, että kolmevitoset on auttamatta keski-ikäisiä patuja, elämä ehtoopuolelle kääntymässä. Tässäpä sitä sitten ollaan. Tuntuu aika nuorelta. Elämä on tosin pysäkillä. Toisaalta, jos vertaan itseäni ikätovereihin, on takataskussa aika monta sellaista asiaa, mitä ihmisen ei olisi tarvinut tähän ikään mennessä kokea. Enkä puhu pelkästään leskeytymisestä. Mutta toisaalta, ne kaikki asiat tekevät minusta sen ihmisen, joka tänään olen. Kun menimme neljä vuotta sitten naimisiin työkaverit olivat hankkineet meille Stockan lahjakortin häälahjaksi. Tämä oli miesten mielestä tylsää. He hankkivat miehelle lahjaksi pullon VSOP konjakkia. Se oli tarkoitus korkata viime kesänä 40-vuotispäivänä. Korkkaamatta jäi. Ei kuulemma hyvää pulloa raski avata. Minä en käytä alkoholia ollenkaan, keho ei keskustele viinasten kanssa samaa kieltä ja tulen kipeäksi.  Illalla tuli kuitenkin tunne, että minun pitää ottaa yömyssy edesmenneen aviomiehen...

Mieheni kuolemasta on seitsemän viikkoa ja yksi päivä. Lasken vieläkin viikoissa ja päivissä. Valokuvassa katsoo taas tuttu mies. On tullut takaisin, ei piilottele enää mieleni sopukoissa. Ihan mukavaa. Voin vaikka toivottaa kuvalle hyvää yötä, vaikken itse nukukaan. Ja mieheni puolestaan ikiunta, unetonta, sielutonta maatumistaan kirkkomaalla tekee.  Tyttö itkee öisin unissaan. Se sattuu niin kipeää. Pieni raukka. Aivan viaton. Kärsii, mutta yrittää olla niin rohkea. Isänsä tyttö.  Äiti soitti tänään. Mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi huomenna? En tiedä, minulla on kaikkea. Ehkäpä uusi elämä? Elävä aviomies? Onnellinen loppu? On aivan perseestä, ettei sellaisia saa kaupasta! Osaan elää mekaanisesti päivät läpi ja siedän kaikenlaiset olotilat ainakin sen verran, että en hajoile pahastikaan. Iltaisin sänkyyn mennessä se kaikki pettää ja ahdistus velloo niin, että tuntuu ettei päässä ja rinnassa riitä tilaa sille kaikelle. Oksettaa, sydän hakkaa korvissa, tapahtum...

Perimiset on nyt peritty. Virallliset paperit on kirjoitettu ja olen tyttäremme kanssa perinyt sinut. Olen nyt korviani myöten veloissa. Tyttäremme ei voi maksaa velkoja, vaikka ne perikin. Minä maksan nekin. Raha tulee jatkossakin tekemään vain ohimarssin tilistä. Raha on raakaa. Rakkauskaan ei korvaa kovaa valuuttaa. Kukaan ei tule antamaan tätä velkataakkaa anteeksi.  Onneksi olen saanut elämältä koulutuksen vähällä elämiseen. Onneksi olen käynyt ammattikorkeakoulutasoisen koulutuksen talousasioihin. Ei tule yllätyksenä rahojen laskeskelu etukäteen. Jatkan kädestä suuhun elämistä, vaikka ehdimme henkäistä helpotuksesta, kun minä sain luettua itselleni uuden ammatin ja töitäkin tuli heti. Nyt voisimme löysätä hetkeksi ja ottaa vähän iisimmin ilman ainaista nuukailua ja pennin venyttämistä.  Onneksi sinun ei tarvitse enää tämmöisistä maallisista asioista välittää ja huolehtia. Olit aina huoleton rahan suhteen. Sinua ei häirinnyt ostella pieniä mukavuuksia, vaikka se ...

Pelkään, että väsyn. Pelkään sinua. Pelkään, että kummittelet minulle. Pelkään, ettet anna minulle anteeksi. Että olet pettynyt minuun. Pelkään, ettei päätösten kanssa elämisestä ikinä tule siedettävää. Pelkään pimeää. Pelkään ettet hyväksy  niitä ratkaisuja, joita olen tehnyt, teen ja tulen tekemään. Pelkään, että sielusi palaa soimaamaan minua.  Pelkään olevani luvattoman huono äiti. Pelkään, että jään yksin. Pelkään etten koskaan enää kelpaa kenellekään. Pelkään elää pelkojeni kanssa.  Pelko on petollinen seuralainen. Tiesitkö?  

Otin tänään miehen vihkisormuksen pois kaulaketjusta, mihin sen pujotin onnettomuusyönä. Otin rakkaani kylmästä kädestä kiinni ja pyöritin nyt pois sen, minkä olin itse aikoinaan siihen sormeen pujottanut luvatessani myötä- ja vastoinkäymisissä olla niin kuin niissä pitää olla. Se käsi oli hurjan vahvan näköinen, vaikka se ei enää koskaan sitä voimaa käyttäisi. Minulla on ikävä sitä kättä. En voi kantaa enää sormustakaan, sekin muistuttaa liikaa.  En ollut aiemmin ajatellut, mutta mieheni oli sormukset ostaessaan ottanut erilaiset kaiverrukset sormuksiin. Minun sormuksessani lukee E&M 30.7.2011 ja mieheni sormuksessa lukee M<3E 30.7.11. Liekö tähän jokin syy vaiko silkkaa hajamielisyyttä kaiverruksia tilatessa, en tiedä. Hänen sormuksessaan sydän rakkaudelle ja minulla & kumppanuudelle. Tiedä häntä. On kamalaa huomata, että se saumaton yhteistyö ja sanaton yhteen hitsautuminen pettää. Toinen ei kuulekaan sinua, ei otakaan vastaan ohjeita, ei suostu pelastumaan. ...

Jos ihmisen elämässä voi tämmöisenä pahana aikana olla hyvä päivä, se on ollut tänään. Olen saanut uuden ystävän. Ihmisen, jonka seurassa on helppoa olla minä. Olen siitä onnellinen. Olen saanut tänään kukkia toiselta ystävältä, jonka olen tavallaan löytänyt vuosien tauon jälkeen uudestaan, ja edelleenkin, siihen on syy, miksi me ollaan ystäviä.   Silti. Kaiken sen hyvän yllä lepää synkeä huoli. Lapsi on väsynyt. Taakka ja muuttunut elämä alkavat painaa pienillä hartioilla. Lapsi yrittää niin kovasti ja pinnistelee ollakseen reipas. Mitenpä sitten auttaa muuten kuin olemalla läsnä. Mutta toisaalta teen itselleni ja lapselleni karhun palveluksen, jos annan lapsen roikkua ja sitoutua minuun liikaa. Tarvitsen tilaa hengittää ja lapsi tarvitsee rajat. Lapsen kriisiterapiasta ei ole kuulunut mitään. En todellakaan muista pitikö minun varata aika vai aikoivatko he ilmoittaa uudesta ajasta. Joka tapauksessa lapsi on ollut melkein kuusi viikkoa ilman ammattilaisen kontaktia ja arviota...

Isän ja tyttären yhdessä istuttamat krassit kukkivat komeasti. Vetää todella hiljaiseksi, kun ajattelee sitä kovaa faktaa, ettei isä ole täällä iloitsemassa tyttärensä kanssa.  Tytöllä alkoi tänään uimakoulu. Pelkäsin koko päivän saavani puhelun, että tyttö on hukkunut. Minulla on hyvä tunne selviämisestä arkisissa asioissa. Mikäs tässä ollessa, opin kyllä itse kantamaan vastuun ja hoitamaan asiat. Psyykkisestä selviytymisestä en enää ole varma.  Pelastuslaitos ja tuntemattomat ihmiset ovat pörränneet koko päivän mielessä. Näen yhä uudelleen ne perävalot siitä autosta joka ei pysähtynyt vaikka puolialasti märkänä juoksin perässä apua huutaen. Sattuu ihan saakelisti, kun viimein tajuan, että se auto antoi hetkeksi toivoa, ja kuinka paljon senkin toivon hiipuminen sattui shokkitilasta huolimatta.  Minusta on järkyttävää miten välinpitämättömiä ihmiset voivat olla. Jos autosta ei uskalla astua ulos, voisi nyt sentään veivata ikkunaa raolleen ja kysyä onko hätä...

Viikate orkesteri musisoi, Ah ahtaita aikoja. Näin on. Olen kai taantumassa. Flash backit lisääntyvät, ahdistus kasvaa. Elämä muuttuu päivä päivältä ahtaammaksi, kun psyyke työstää tai ainakin vittumaisuuttaan heittää minut elämään tätä koko kuravelliä kerrasta toiseen. Jumitin käteen. Ruuvaan kerta toisensa jälkeen vihkisormusta pois kylmästä, märästä kädestä. Katsoin hetken ja poistuin.  Miksi en jäänyt pitämään siitä kädestä kiinni? Miksi en jäänyt hetkeksi suremaan ja katsomaan mennyttä miestä? Miksi helvetissä minä nyt poden siitäkin jo huonoa omaatuntoa, etten sillä hetkellä itkenyt ja raastanut hiuksia päästäni? Olisinpa tajunnut vielä hetkeksi pysähtyä vierelle pitämään kiinni kädestä. Istunut siihen viereen ja ollut vain. Siellä oli liikaa ihmisiä, tuntui sirkusapinalta, jota kaikki tuijottavat. Olisinhan voinut olla välittämättä. Eivät he enää mitään tehneen, odottelivat ruumisautoa. Kaduttaa etten pysähtynyt. Se tuntuisi nyt hyvältä vaihtoehdolta. Itkin aamulla ...

Työterveyslääkäri käski antaa oman unen tulla ja jättää lääkkeet pois illasta. Minä työtä käskettyä. En nyt mitään valtavaa lääkelastia ole edes iltaisin ottanut. Pientä annosta rauhoittavaa tai nukahtamislääkettä. Saan kyllä unen päästä kiinni iltaisin, mutta ei se uni kestä. Kauhukuvat palasivat myös uniin. Näytän zombielta, koska en nuku kunnolla, olo tuntuu zombielta, päässä on vain toukkia ja muhjua ja keskustelen öisin mieheni ruumiin kanssa. Zombie kai siis hänkin, ruumiit harvemmin juttelevat takaisin.  Taidan kyseenalaistaa lääkärin ratkaisun, en tahdo olla zombie. Tahdon nukkua yöllä ja ajatella asioita päivällä. Olin hetken jo helpottunut, kun uniin tuli muutakin kuin vettä ja raatoja. Sitä helpotusta ei sitten kestänyt pitkään. Toivottavasti tämä trauma purkautuu vielä siedettävään mittasuhteeseen. Jatkuva kölin alta vetäminen omassa päässä alkaa uuvuttaa. Ovi todellisuuteen raottuu koko ajan hieman lisää. En tiedä haluanko nähdä mitä siellä toisella puolella on ko...

Ostit minulle orkidean vuosi sitten. Se kukkii kolmatta kertaa. Yleensä marketin kukkaset kuolevat viikoissa, viimeistään kuukausissa. Tällä yksilöllä näyttää olevan elinvoimaa.  Kävin tänään töissä. Sinne on mukava mennä takaisin aikanaan. En ehkä sittenkään ole vielä valmis. Parkkipaikalla kuulin huutosi ja käännyin etsimään sinua Huuhkajapuistosta. Sitten leijuit taas silmieni editse pinnan alle. Mieleni taisi huudella.  Tytär on saanut uuden ystävän. Ihana katsoa iloa lapsen silmissä ja intoa joka uhkuu ylt'ympäriinsä. Kultaakin kalliimpaa on lapsen ilo. Oikea Afrikan tähti. Ehkä lapsemme selviää. Sanoin sen tänään ääneen kuvallesi. Vaikka raameista katselee edelleen vieras mies, etäisesti tuttu hahmo, luotan siihen, että se olet sinä, peruskallioni. Sinulle voin kertoa mitä vain, et vaan enää vastaa, jospa kuulet kuitenkin.  Siivosin sinua taas tänään pois elämästäni. Vein vaatteitasi pois. Nyt se tuntui pahemmalta. Se raotti ovea todellisuudelle, joka...

Tänään on tapahtunut paljon asioita. Olen silti sanaton. Ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa, sanottavaa tai mitään muutakaan. Lillun jossain välitilassa. Väsyttää ja toivoisin vapaapäivää, sitten huomaan, että elämästä ei saa vapaapäiviä, paitsi kuolemalla. Lopullinen loma. En halua sellaista. Kaikesta huolimatta pinnan alla vaanii halu elää. Se lienee ainakin heikosti positiivista.

Me kuljimme tänään tyttären kanssa kaksin sen tien, mikä oli tarkoitus kolmisin ensi kertaa taittaa. Koulutielle saatoin meidän lapsemme. Olisit varmasti ollut ylpeä tyttärestä. Vaikka pelotti ihan hirvittävästi, reippaasti meni ja yritti olla rohkea. Olit tavallaan mukana. Veljesi tyttären ostama nalle on saanut sinun  nimesi, se edustaa sinua. Sille voi kertoa huolet, murheet, ilot ja onnet. Se kulkee mukana turvaamassa selustaa. Sinä olit nallena tänään mukana. Tosin kotimatkalla minä itkin rintaasi vasten. Miksi et ole täällä, tänä suurena päivänä? Lapsi kaipaa sinua aivan valtavasti. Puhuu ja kyselee tauotta. Minä kaipaan sinua aivan valtavasti. Odotan vastaustasi, kuuntelen hiljaisuutta ja yritän oppia olemaan sinut sen kanssa.  Kaksin aloitamme tyttären kanssa nyt uuden sivun elämästä ja astumme tielle tuntemattomaan. Nyt tyttärellä on tosin vain yksi luotsi ohjaamassa karikoista eteenpäin. Lupaan sinulle, teen parhaani. En ole huono äiti, vaikka joskus epäilit...

Kriisin kohdatessa ihminen löytää ympäriltään yllättäen ihmisiä, jotka eivät ensimmäisenä mieleen tulleet. Vierellä tulevat ne muutamat uskolliset, mutta toisaalta, ne joita oikeastaan odotit eivät koskaan tulleet. Olenko sitten jotenkin roikkunut jossain ystävyyden raadossa kiinni vuosia, ymmärtämättä yhteyden viilenneen ja rapistuneen? En tiedä. Rinnalta löytyy aivan uusia ihmisiä, jotka ovat osoittaneet suurta urheutta ottaessaan härkää sarvista ja ollen vain läsnä, käytettävissä.  Menetin ystäväni rakkaudessa, elämässä ja kaikessa, mieheni. Löysin nuoruudenystäväni uudelleen. Olen näemmä kadottanut aikamoisen lastin ystäviä. Pahoittelut ja osanotot, älä kuitenkaan oottele kylään. Yksi elämäni ihminen kulkee taas kerran rinnallani. Toivon, ettei minun tarvitse enää ikinä uittaa ystäviäni tällaisessa kurimuksessa.  En varmaan sitä ole tullut sanoneeksi ääneen, mutta en koskaan voi korvata niitä tekoja, joita ystäväni ovat kuluneen kuukauden aikana tehneet hyväkseni....

Mikään ei tunnu miltään. En jaksa mitään. En halua puhua kenellekään mitään milloinkaan. Ei ole sanottavaa. Suu on tyhjä. Pää on tyhjä. Lapsi raivoaa, minä kuuntelen. Olen paska äiti, kun en huuda. Pitäisi kuulemma huutaa. En jaksa huutaa. Mykkä itku suihkussa. Te ette tajua. Te ette nähneet sitä. Arkussa ei ollut minun mieheni. Se oli väärän näköinen. Mustat silmä, littanat mustat lautaset. Punainen otsa. Mustat korvat, mustaa verta. Jääkylmä kalmo, minun mieheni. Farkkutakkiviitta leijuu hiljaa järven pinnalla. Päälaki vilkkuu veden alta kuin salakavala kari. Siinä se makasi laiturilla se miehekäs rinta, liikkumatta. Minun mieheni rikki runnottuna, pois menneenä. Kuvassakin näen mustasilmäisen kalmon vain. Itkenpä vähän lisää. Kukaan ei minua tajua. En jaksa ihmisiä. Silti ihmettelen mihin kaikki katosivat. Hätä on helpottanut ja minä unohdun. Ja kun soitat en jaksa vastata puhelimeen. En jaksa puhua. Ei ole sanottavaa. ...

Hämmentävää. Hyvä päivä. Poden jopa hienoista huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tänään ollut erityisen murheellinen. Pahat muistotkin ovat tulleet siinä sivussa aiheuttamatta ihan järjettömiä lamaannuksen puuskia. Olen ahkeroinut tänään pitääkseni ikävän loitolla. Vaihdoin petivaatteet, pyykkäsin, tiskasin ja kauppailin. Askartelin tytön Martti-nallelle villapaidan melkein valmiiksi. Kiireiset kädet saavat aikaan näköjään aika paljon. Siedän niin huonosti tapahtunutta, että en voi edes olla enää naimisissa. Vaikka päätin pitää vihkisormusta vasemmassa kädessä vuoden, minun oli pakko tänään siirtää se vasemmasta kädestä oikeaan. En voi olla naimississa tuskan kanssa. Jospa lastia on kevyempi kantaa oikeassa kädessä? Jospa sitten olisi helpompaa hyväksyä kaikki tämä paha... Petasin sänkyyn miehen lempilakanat. Afrikan tähti. Jospa saisin nopalla vielä kuutosen ja löytäisin elämäni timantin. En vielä tänään, en huomenna, mutta joskus. Yritän kynsin hampain olla optimisti, vaikka...

Kuolemasta on tänään kulunut viisi viikkoa. (Lasken vielä viikoissa, en edes kuukausissa. Joskus tämänkin laskutoimituksen tulee tekemään vuosissa... )Tuntuu ikuisuudelta, vaikka onkin vain silmänräpäys. Palasimme tänään kotiin pohjoisesta. Tuntui äärettömän vaikealtaa repiä itsensä haudalta autoon ja tien päälle. Ajoimme Ruotsin kautta kotiin, koska reitti on niin paljon kauniimpi ja mies rakasti ajella pieniä maatiaisteitä Ruotsin lapissa. Tuli niin surkea mieli ja huono omatunto, kun kävelin itkun kanssa hautausmaalta pois. Joudun sinne rakkaimman yksin jättämään maan poveen, kylmään ja pimeään. Ajomatka oli repivä ja raastava. Tietyön lisäksi mielessä risteilivät itkun ja itsesäälin lisäksi ikävä ja kaihomieli. Tästä on mentävä yksin, takaisin ei ole paluuta. Huomaan kysyväni jatkuvasti mielipidettä tai neuvoa, kunnes huomaan, että yksin tämä kaikki pitää hoitaa. Kävimme Ikeassa, vähän päästä olin pohtimassa kumpi väri olisi miehelle mieleinen tai saankohan sapiskaa jos vä...

Illalla havahduin sängyssä siihen kohtalokkaaseen huutoon järvellä. Se toistui kerta toisensa jälkeen. Näin pään, näin lippalakin, aurinkolasit ja sen näyn, jonka luulin nanosekunnin ajan olevan pelkkää vitsiä ja sairasta huumoria. Se oli viimeinen ääni, jonka kuulin. Kuvajaiset eivät jätä rauhaan. Olen saanut sarjalipun kauhukinoon. Kiitos tästä... Olen jumittanut ajatukseen, etten saanut sanoa edes hyvästiä ääneen. Kuolema ehti ennen minua. Kylästely pohjoisessa on mukavaa, mutta se imee minut aivan rutikuivaksi. Pahoinvointi on palannut. Ruuan katsominenkin etoo. Kun olen täällä, näen koko ajan selvemmin, kuinka vähän minä sain tietää perheestä, kotikulmista ja kaikesta. Sovittiin aina, että ajellaan katselemassa paikkoja sitten kun on aikaa. Me luotimme siihen, että meillä on kymmeniä vuosia aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä aina olimme halunneet.  Kuuden vuoden päähän olimme päättäneet varata matkan Hawaijille. Oltaisiin sopivan keski-ikäisiä, jotta voitaisiin hyvillä mi...

Ostin tänään kiven. Kirjoitin siihen rakkaudesta. Kivi on musta, musta niin kuin mun suruni. Kivessä on honka, niin kuin sun leveät, turvalliset hartiat. Kivessä on kaksi perhosta, niin kuin me yhdessä. Mun viimeinen lahjani sulle...     

Laskin haudallesi tänään sydänveren värisiä ruusuja. Siinä sinä makasit jalkojeni juuressa hiekkakummun alla, etkä sanonut sanaakaan. Sanat eivä riitä kuvaamaan sitä kipua ja tuskaa mitä sisälläni kannan. Itku tuli, mutta ei se mitään auttanut. Se ei riitä. Mikään ei riitä päästämään tätä pois sisältäni, ehkä kuolema sitten aikanaan. Äitisi sanoi, että puoliso kuolee viereltä, lapsi sydämestä. Olin sanaton. Minun sydämeni oli kai sitten vierelläni, eikä rinnassani. Niin paljon tämä minuun sattuu... Suru on kuin pohjaton kaivo. Sisälläni on pelkää pohjattomuutta. Kunpa vielä vastaisit minulle... 

Fyysinen kuolema on helppo käsittää. Elimistö lakkaa toimimasta, yksi sammuva järjestelmä sammuttaa mennessään toisen kunnes jäljellä ei ole enää mitään sammutettavaa. Ihminen on kuollut. Mutta entä se henki? Maailman eniten mietittyjä kysymyksiä on varmaankin juuri tämä henkeen ja sieluun liittyvä asia. Voivatko pelkästään aivojen tuottamat sähköimpulssit muovata ihmisestä persoonan ja yksilön? Tarvitaanko jotain muutakin? Katoaako sielu ihmisestä, jos ihmisen aivot toimivat ylläpitäen elämää, mutta ihminen itse on niin sanotusti jo mennyt? Ajatuksena lähinnä mieleen pompsahti jokin aika sitten kuollut mummuni, joka sai aivoverenvuodon. Kävin sairaalassa katsomassa mummun tomumajaa, joka hengitti, sydän löi ja refleksit toimivat. Mutta mummua ei enää ollut... Siitä päästäänkin vielä hieman syvemmälle ajatukseen, joka ei suostu häviämään päästäni. Ehkä ihminen voi kuolla pala kerrallaan. Pieni pala minusta poistui mieheni sielun mukana lopullisesti. Palanen minusta kuoli. Puhalsin...

Lapsi roikkuu minussa kuin takiaispallo. Aina se on tykännyt sylissä nyhvertää ja on ollut minun perääni, mutta nyt se vielä jotenkin korostuu. Menettämisen pelko on läsnä muillakin kuin minulla. Tuntuu välillä ihan ahtaalta, kun lapsi tulee niin iholle koko ajan. En henno aina hätistää poiskaan, etten vaan tekisi hallaa lapselle. Missä lie menee se kultainen keskitie hellyyden kanssa? En tiedä. Miehen ajatteleminen sattuu ja on tuskallista. Odotan edelleen kotiinpalaajaa eikä tätä mitään ole tapahtunut. Pienet asiat muistuttavat todellisuudesta ja huomaan odottavani turhaan. Vakuutusyhtiöt lähettelevät ristiriitaisia viestejä ja ahdistaa ihan älyttömästi. Pitää rahasta riidellä, vaikka tämä kaikki tapahtunut on vielä pelkkää satua minulle. Ei sitä mitään ole kunnolla tapahtunut vielä. Kuinkahan kipeää se sattuu, kun se sitten kunnolla tapahtuu?  Näen miehen hartiat sieluni silmin kun menen sänkyyn, vaikka sillä paikalla nukkuu nyt tytär peittoröykkiön keskellä. Tuntuu has...

On kulunut reilu neljä viikkoa puolison kuolemasta. Yksinäisyys alkaa konkretisoitua päivä päivältä paremmin. Tämä me tehtiin aina yhdessä ja tuo tehtiin myös. Nyt teen sen yksin tai kaksin tyttären kanssa ja se kaikki tuntuu kovin tyhjältä ja merkityksettömältä. Kaipaan syliä ja kainaloa johon käpertyä. Ei ole ketään. Pelottaa ihan, että entä jos minulle ei enää sitä omaa kainaloa löydykään. Jään lopuksi elämää yksin, vaille hellyyttä ja turvaa. Asioiden lomassa pälkähtää aina ajatus, että tästä täytyy kertoa... Niin, kenellepä mahtaisin kertoa. En kenellekään. Itselleni korkeintaan. Voihan sitä itselleen sanoa ääneen asioita.  Kävin siskon kanssa teatterissa. Kunpa minäkin voisin vain noin iloisesti rallataa esiintymislavalla ja sanoa sitä vielä työksi. Olen sairauslomalla ja silti tämä tuntuu työltä. En saa vieläkään sitä kauan kaivattua lomaa. Enkä tiedä tuntuuko loma enää koskaan lomalta. Onko se vain sitä luppoaikaa, jolloin on aivan liikaa tilaa ajatella ja säälitel...

Seison meressä, selin aallokkoon. Aalto on odottamaani suurempi ja se heittää minut suoraan pinnan alle ja myllää mennessään kuin pyykkejä pesukoneessa. Tyttö osoittaa mieltään ja saa raivareita pienistä asioista. Minulla ei ole eväitä selvitä niistä tilanteista. Melkein raivoan itsekin, mutta en jaksa. Pauhaan vain. Ja sitten itken eikä se itku lopu, vaikka kuinka tahtoo. Suru repii koko ajan pinnan alle. Siihen hukkuu. Toinen hukkui veteen, minä hukun suruun ja tuskaan. Ei ole ketään kelle soittaa, kertoa, jakaa ja purnata. Olen yksin tällä pienellä kivisellä luodolla, nimeltä elämä. Joo, joo... Onhan tässä vaikka ketä kenelle soittaa ja selittää, mutta kun se ei ole sama asia. Ei ole ketään kenen kanssa jakaa vastuu ja ajatukset pienistäkin asioista. Ei ole ketään, joka sanoo hoitavansa asian, ketään joka kantaa osan taakasta ja pienen ihmisen suuresta kiukusta maailmaa kohtaan. Olen se oksennuskuppi, johon se kaikki valutetaan sisuksista. Jostain pitäisi löytää lujuus kantaa j...

Sisuksissa polttaa koko ajan, ihan kuin jännittäisi ihan helvetisti ja rinnassa puristaa ja karvastelee. Sormenpäitä kihelmöi. On hankala olla. Katselin illalla nukkuvaa lasta. Päähän iski valtava taikausko. Olin joskus suutuspäissäni toivonut, että voi kun tuo toinen vähäksi aikaa menisi johonkin, että saisin olla rauhassa. Nyt saan olla loppuikäni rauhassa. Ehkä minun toiveeni toteutui. Katselin nukkuvaa lasta ja ajattelin, että tuonkin varmaan menetän, eikä minulle jää enää mitään. Taikausko keskusteli jälleen. Älä helvetissä ajattele noin, kun se toteutuu, jos niin ajattelet.  Nuuskuttelin sitä pientä uupunutta ihmistä siinä ja huomasin tyynyn viereen rakennetun pesän. Siinä oli jyväpussi, housut, t-paita, minun villasukka, tytön villasukka ja pehmolelu. Joka ilta tuohon pesään on ilmestynyt uusi osa. Lapsi rakentaa surupesää. Tyttäremme ei ole koskaan ollut suurten tunteiden lapsi. Ei itkupotkuraivareita, ei hillitöntä kikatusta. Kasvoilla on jatkuvasti joko leveä hymy, p...