Lesken lehti

Pienestä koirasta kehräytyy pieni pörheä onnentunne. Aika pysähtyy, ympäröivä stressipörinä katoaa, kun nostaa pienen Pupen syliin ja imee sisuksiinsa huumaavaa pienen koiran tuoksua ja nauttii untuvan pehmeistä karvoista kasvoilla, pienestä lipovasta kielestä ja onnellisesta tuhinasta. Kaiken ikävän voi hetkeksi nostaa syrjään ja pysähtyä käyttämään kaikkia aistejaan siinä hetkessä. Tänään huomasin syödessäni kaikkea epämääräistä, että olen viime aikoina nauttinut siitä tunteesta, kun ei tarvitse selitellä valintojaan kenellekään. Tilivelvollisuutta ei ole eikä kaikkea pidä perustella. Itsenäisyyskin tuntuu aika kivalta. ps. Muuten elämä on samaa paskaa eri vuosi. Älä annan pienen Iiris-koiran hämätä.

Tiedän ettei ole minulle tyypillistä uskoa olemattomaan. Kuolema altistaa ihmisen yli käsittävän mielen rajojen ajattelemiselle. Jo toisen kerran tälle talvelle jouduin pohtimaan olevaisuuden kokonaisuutta aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Onko mahdollista, että ihmisen kuollessa jokin osa siirtyy johonkin tilaan? Voiko siitä tilasta joskus tehdä itsensä tiettäväksi? Elli kirjoitti ensilumeen sanan isi ja taivas syttyi revontulista vihreäksi. Tänään pyysimme isiä viettämään joulua kanssamme ennen kuin lähdimme ulkoilemaan. Pihassa meitä odotti kirkkaan vihreä liekehtivä taivas. Läsnäolo leijui yllä niin voimakkaana, että lähes tunsin jonkin koskettavan minua. Oliko hän hetken meidän luonamme tässä maailmassa? Itkin ääneen pitkään ja hartaast.

Kun unohtaa, ei mikään vaivaa mieltä. Unohdan kohta itsenikin. Kuulostaa ja tuntuu kovin etäiseltä sanoa olleensa naimisissa. Kymmenen vuotta on poissa ja siitä jäi käteen lapsi. Välillä huomaan ajattelevani, että sitten kun tuo lapsikin katoaa olen taas lähtöruudussa. Mikään ei ole muuttunut, paitsi kaikki. Pelkään ajatella, koska ajatukset saattavat toteutua ja silloin kaikki on minun syytäni. Lauloit minulle kerran Elvistä karaokessa. Tiedän sen, en muista sitä. Ajattelin silloin, ei tätä loputtomiin kestä. Eikä kestänyt. Se oli syksy 2006.

Syksyinen pakkastaivas on kuulas, musta, kirkas ja kaunis. Tähtiä silmän kantamattomiin. Et ole täällä kertomassa minulle tähtikuvioista, kosmisesta taustaväreilystä ja aika-avaruuden kupruista. Ennen niin unelmallisen kaunis taivas iskee nyt väärään hermoon. En enää ällistele äärettömyyden reunalla pienenä hobittina avaruuden valtavaa avaruutta, ihastele sen avaamattomia salaisuuksia ja ole täynnä ihmetyksellistä ihastusta. Nyt se kaikki muistuttaa menetetyistä hetkistä, vastaamatta jääneistä kysymyksistä ja täydellisestä yksinäisyydestä. Välillä toivon kuolemaa, vaikka minulla ei ole minkäänlaista oikeutta tehdä niin. Se vain olisi pysyvästi helpompaa. Televisio pukkaa isää sinne ja isää tänne. Mahtava juttu niille, joilla isää ei enää ole. Olisipa myös yksinäisten vanhempien päivä. Ai mutta anteeksi. Kukapa niillä yksinäisillä voisi rahastaa, kun yksinäiset on yksinäisiä ja hoitavat vaatimattomasti molempien vanhempien roolit.

Ikävä saapuu, kuin odotettu, mutta epämieluisa vieras. Tasan vuosi ja neljä kuukautta ja nyt polku kääntyy viidakkoa kohden ja loppuu. Tuntuu, kuin olisi alkamassa jokin uusi aika. Pinta alkaa väreillä, tunteita nousee kuplien matkassa pohjasta kohti tätä hetkeä. En pidä tästä. Tämä tuntuu pahalta. Olen yksinäinen, ikävissäni, onneton, vihainen, kateellinen ja helvetin loukkaantunut elämälle. Minuun sattuu. Sattuu ihan saatanasti ja se kipu on fyysistä. Ei mitään pientä pintaharmistusta. Eniten satuttaa kuitenkin suru, joka näkyy lapsessa. Silmistä pilkahtelee jäinen harmaus. Ne pienet hiljaiset tyhjät hetket, jotka täyttyvät sanattomalla tukahduttavan paksulla ikävällä ja surulla. Tytär oppi uimaan, missä on isä, joka kehuu, missä on aviomies, joka ottaa kainaloon ja jakaa ylpeyden? Istuimme eilen ravintolassa juhlimassa saavutusta, perheiden ympäröimänä olimme kuin haaksirikkoiset autiolla saarella jota hait kiertelevät. Molemmat omassa surussamme yksin. Halusin sanoa tarjoilijal...

En ole idealisoinut kuollutta puolisoani, en ole näkyvästi surrut enkä koe surreeni oikeastaan ollenkaan. Joskus ikävöin. En ehkä sittenkään tuntenut itseäni niin hyvin kuin luulin. Ajattelin olevani itkijä, hajoilija ja surun suossa tarpoja. Ehkä vielä olenkin sitä jonain päivänä, kun pääsen samalle aaltopituudelle tapahtuneen kanssa. Nyt olen hiljainen surija. Suru kulkee ilmeissä ja olemuksessa, salaa kai myös tunteissa, joita en tunnista tai jotka nimeän väärin. Useampi on maininnut näkevänsä minussa surua. Miksi minä en näe sitä? Onko suuttumus ja ärtymys sittenkin surua? Asia voi muuttua surusta siiliksi. Pidin eilen sylissä elämäni ensimmäistä kertaa siiliä. Olin pakahtua riemusta. Otuksista suloisimpien joukkoon kuuluvat nuo eläinkunnan ikiaikaiset pienet tallustajat, siilit. Ennen olisin tarvinnut miehen irrottamaan siilin aidasta, nyt uskalsin tehdä sen itse ja tarvitsin vain rukkaset.

Tyttö kirjoitti illalla tuoreeseen multaan isi. Minuutteja myöhemmin taivas syttyi turkoosiin liekkiin. Haluaisin uskoa, että isä kuuli tyttärensä ja liehui taivaalla valaisten kotimatkaa. Revontulissa on aina jotain maagista. Pimeät syysillat ovat kotoisia ja mukavia, silti turvattomuus kulkee varjona perässä. Kuinka pitkälle pääsee pelkällä haistavittuasenteella?

Herään aamulla, koska on pakko. Väännän itseni sängystä ylös, koska on pakko. Menen töihin, koska on pakko. Kuuntelen joka aamu kiukuttelua, koska on pakko. Syön vain siksi, että on pakko. Vedän lasta perässäni lenkillä kelkassa, vaikka käsiä särkee niin ettei lusikka tahdo pysyä kädessä, koska hyvän äidin on pakko. Käyn iltaisin suihkussa, koska on pakko. Sinnittelen tunti kerrallaan eteenpäin, koska on pakko. Minulla jäi outo tunne, aivan kuin työterveyslääkäri olisi flirttaillut. Hämmentävää. Ilmassa roikkui katkenneita ajatuksia, sekoilevia sanoja ja kysymys olenko jatkanut elämääni... ja mennyt kihloihin..? No mitä ihmettä?! Oikean käden nimettömässä kulkevat todellakin vihkisormukset, nykyiset leskensormukset. Anteeksi vain, herra tohtori, olette erehtyneet kädestä. Vasempaan käteen voi aikanaan tulla uusi elämä oikeassa kannan mennyttä. Pitäisi kuitenkin kuulemma pitää silmät auki, ettei onni ja mies mene ohi suun. Ahaa, no minä kuitenkin olen tyttö jolle ei tarvitse vaihtaa ...

Ihminen polkee kuin marsu vauhtipyörässä päivät läpi odottaen hetkeä, kun saa painaa pään tyynyyn, ottaa hyvän asennon nenäkkäin lapsensa kanssa koiran käpertyessä kerälle vastakkain olevien polvien ja napojen väliin muodostuneeseen pieneen pesään. Vuoden, tasan, ihminen on tasapainotellut veitsen terällä yrittäen sovittaa yhteen työn ja kodin, ammentaen aikaa tyhjästä. Asiat unohtuvat, epäolennaiset detaljit jäävät pyörimään mieleen, mutta perusasiat unohtuvat. Nimet katoilevat, lauseet keskeytyvät, kädet pysähtyvät kesken liikkeen. Palautetaan lähettäjälle tyhjänpäiväinen, rasittava elämä. Vaihdetaan jatkuva huoli ja säätäminen helvetin isoon lottopottiin. Ihmisellä ei ole asiaa edes itselleen...

Taannoin luin artikkelin, jossa Vuokko Hovatta pohti leskeyttään. Hän koki ihmisten kuinka voit kysymykset vaivaannuttavina. Entä jos kukaan ei enää halua sanoa sinulle niin yksinkertaista asiaa kuin hei..? Minulta kysyttiin tänään töissä, miten menee. Vastasin, että päin persettä. Ei minun tarvinut sievistellä saati selitellä. Eikä kukaan kavahtanut vastausta. Vuosi sitten koulun vanhempainillassa harva vielä tiesi leskeytymisestäni. Minua tervehdittiin ja olin yksi ekaluokkalaisen vanhempi muiden joukossa. Tänä vuonna minua väisteltiin. Kukaan ei katsonut silmiin, kukaan ei sanonut hei. Ei edes se ihminen jonka olen tuntenut yli kymmenen vuotta. Likainen, hankala liian nuori leski. Kahvilla meinasi jo tulla itku. Onko pakko vielä olla täällä? Tuntui että kaikki moitteet ja varoitukset olivat vain minulle tarkoitettuja. Opettaja totesi että isät voisivat ottaa kantaakseen vastuun pyöräilyvarusteista. Pitänee soittaa jesselle taivaaseen, että sanotko o Martille terveisiä että huoleht...

Mitä isompi trauma, sitä pidempi köysi. Se millä on merkitystä on se fakta, että köyden toinen pää on kiinni sinussa ja toinen pää tapahtuneessa. Karkuun pääsee niin kauan kuin köyttä riittää. Minulla alkaa olla köysi vähissä. Vuosi sitten olin täsmälleen samassa tilanteessa, juoksin karkuun niin lujaa kuin hobitin kintuistani pääsin. Kaikki paha pullahteli ympärille pyytämättä ja kutsumatta. Ainoa ero oli siinä että halusin töihin. Nyt en jaksaisi mennä edes töihin. Uni ei tule tai ei kestä, sietokykyä ei juuri ole. En saavuta siedettävän olemisen ikkunaa. Kömmin sen alla tai kurvaan raketin lailla sen yli. Pieni asia saattaa kaataa kupin nurin eikä palautuminen onnistu hyvinkään. Positiivisuus on katoava luonnonvara. Keskittyminen herpaantuu liian helposti. Itkuhepulit ovat palanneet. Kuvittelin päässeeni jo eteen päin prosessissa, mutta alan hiljalleen tajuta ettei se prosessi ole edes alkanut vielä... ps. Tätä blogia on luettu yli 51000 kertaa. Häkellyttävää.

Tulee ensimmäinen vapaapäivä pitkään aikaan, jolle ei ole suunniteltu kuin terapia heti aamusta. Jäljelle jää hulppeat neljä tuntia omaa aikaa. Tekee mieli itkeä. Lapsi on kuumeessa kotona. Se siitä omasta ajasta. Neljän viikon odotus palkittiin lämpimästi. Ehkä hetkinen minulle seuraavassa elämässä sitten.

On suhteellista onko kuolemasta vasta vuosi vai jo vuosi. Olen selvinnyt jo vuoden, mutta menetin puolisoni vasta vuosi sitten.  Löysin uuden terapeutin. Psyyken tila paljastui olettamaani hankalammaksi. Mielenkiintoista, kuinka joku ihminen voi puolessa tunnissa kertoa minulle paljon enemmän tilanteestani, kuin edellinen terapeutti kuukausien aikana. En tajunnut, että minun pääni tuottaa kaikki nämä negatiiviset ajatukset avioliitosta ja entisestä elämästä suojatakseen tapahtuneelta ylivoimaiselta asialta. Ajattelin vain, että toden totta. Avioliitto veteli viimeisiään. Saattoi se sitä tehdäkin, mutta enää en ole niin varma, että olivatko asiat lopulta kuitenkaan ihan niin rempallaan, kuin olen viime aikoina tupannut ajattelemaan. Minulla on vaikea post traumaattinen oireisto. Mahtavaa. Olen vasta aloittanut toipumisen. Vai? Ehkä olen jo aloittanut toipumisen? Siinäpä vasta pohtimista.  Unelmoin omakotitalosta. Ihan omasta kodista. Olisipa rahaa... Puhun nykyään il...

Palelin illalla ennen nukkumaanmenoa, vapisin, vaikka päällä oli vaatetta talvipakkasia varten. Keho ennakoi yötä. Uin hyisessä meressä, yritin päästä luoksesi, vaikka tiesin sinun kuolleen. Uin Raahen satamasta Miekojärveen ja takaisin. Vesi oli kylmää. Todelliset paikat solmiutuivat olemattomien kanssa kokonaisuudeksi, jonka säikeitä pitkin yritin saavuttaa sinut. Itkin ja huusin perääsi. Istuin hautausmaalla hevosten ja koirien keskellä paossa myrskyä. Ympärillä olevat ihmiset haipuivat seepiansävyisiksi haamuiksi. Punaiset pallot peittivät kasvoja. Sade kasteli kaiken. Itkin ja huusin sinua, et vastannut. Olen itkenyt ja huutanut puolet vuorokaudesta. Lihaksia särkee ja palelee. Ympäröivät äänet ärsyttävät. Miksi sitä helvetin nurtsia pitää nyrhiä joka päivä? Miksi niitä penikoita pitää huudattaa? Onko ihan pakko just nyt vasaroida? Antakaa minun olla rauhassa!

Aika lipuu ohi merkitsemättä sen suurempia. Se on vain aikaa, ja sitähän meillä on. Vai onko? Ei kai sitä kukaan ennalta voi tietää, paljonko pankissa vielä tiimaa on jäljellä. Unohdin hääpäivän. Sekin vain soljui ohi, niin kuin mikä tahansa päivä. Huomasin vasta päiviä myöhemmin, kun televisiossa puhuttiin hääpäivistä. Muuttuiko tuo päivä vuodessa merkityksettömäksi tavalla, joka oikeuttaa unohtamisen? Olenko nyt huono leski? Onko pääni vain niin täynnä utua ettei edes merkkipäivien muistaminen onnistu? Onko sillä oikeastaan edes väliä? Hääpäivällä siis. Enhän minä ole edes naimisissa enää. Onko väärin olla vaalimatta kuollutta puolisoa? Minulla on ikävä läsnäoloa ja hellyyttä, kumpuilevia keskusteluja. Kun ajattelen miestä tässä ja nyt, näen veden ja mädän mustaaman ja turvottaman kalmon, joka ei enää ole minun. En halua takertua siihen... En vieläkään osaa kokea epätoivoa yksinjäämisestä, en järjetöntä surua enkä mitään sellaista mitä muut lesket tuntuvat kokevan. Epäonnistunut my...

Ikävä on nyt tullut, haikea mieli kehrää ympärillä kuin pieni kissa. Kaipaan, odotan takaisin, haluaisin jakaa ajatuksiani, eikä kukaan tule täyttämään noita koloja. Puhelen iltaisin taivaalle ikävissäni. Kukaan ei vastaa. Kukaan ei näe.  Onnettomuus pyörii taas mielessä vähän väliä. Nyt tunne on syvempää kuin ennen. Ei enää paniikkia, pohjatonta ja loputonta oivaltamista ja käsittämistä enemmänkin. Sattuu paljon enemmän kuin paniikki. Melankolia värjää kaikki hyvätkin hetket hieman utuisiksi. Käsitän päässeeni valtavia askeleita eteen päin, mutta silti tuntuu, että poljen paikallani juoksuhiekassa upoten sentti kerrallaan syvemmälle totuuteen.  Tein eilen sen, mitä Martti oli vuosia aikonut tehdä. Kunnostin kuistin. Olin todella ylpeä itsestäni, eikä minulla lopulta ollut ketään, jonka kanssa jakaa asia. Kukaan ei tullut kehumaan ja ihastelemaan. Oma kehu sai riittää. Osoitin osaavani ja pystyväni, olen tuudittautunut vain kymmenen vuotta Martin luomaan illuusioon mi...

Katselin elokuvaa, talon isäntä hukuttautui. Pää painui pinnan alle, minä putosin shokkitilaan. Huusin, huusin, itkin hysteerisesti. Huuto tuli vasta vuosi tapahtuneen jälkeen. Putosin eläimelliseen paniikkitilaan, kammioon, josta ei ole tietä ulos. Trauma veti minua turpiin niin, etten edes ehtinyt nähdä mistä isku tuli. Tuntui sangen typerältä hokea itselleen, tämä ei tapahdu nyt eikä se tapahdu minulle. Ja jotenkin kuitenkin sain itseni pullautettua takaisin tähän päivään. Rökitettynä ja siipeensä saaneena, mutta kuitenkin. Ehkä onnistuin jopa saavuttamaan jonkinlaisen tunteen siitä, että kyllä vain, minä kykenen hallitsemaan jo päälle käyvän kauhun. Hoidin tänään potilasta, joka oli myös vuosi sitten kokenut suuren menetyksen. Puhuimme surusta ja menetyksestä tasaveroisina. Se tuntui vapauttavalta. Minä ymmärsin täydellisesti potilasta ja potilas ymmärsi minua. Puhuimme menetyksen uniikkia kieltä. Ihan järjetöntä, että tämmöisestä tragediasta voi ammentaa voimaa auttaa toista i...

Vihkisormus tuntui hetken aikaa liian painavalta. Aivan kuin se olisi jokin taikakalu, joka sitoo minut leskeyteen. Entä jos haluan olla hetkisen vain minä, enkä leski. Laitoin sormuksen laatikkoon. Ehkä otan sen sieltä sitten, kun identiteetti jotenkin muovautuu sellaiseksi kuin on muovautuakseen. Olen aika väsähtänyt olemaan tämän taakan kantaja. Ehkä hetken aikaa vain nautin minusta enkä mistään statuksesta. En edes hakeutunut tukiterapiaan heinäkuun ajaksi. Haluan olla lomalla hankaluuksistani. Onko minun pakko viikosta toiseen vatkata kaikkea hankalaa ja tonkia tikulla kusiaispesää? Eipä kai. Ei, jos en halua. Ehkä joskus on ihan hyvä antaa asioiden vain olla hetken aikaa. Eivätpä ne tuolta mihinkään katoa. Kasvattavat korkeintaan kasvaimen puhdasta pahaa päähäni. 

Vuosipäivä tuli ja meni. Työporukan tuella selvisin päivän töissä ilman suuria tunnekuohuja. Kotimatkalla kyyneleet tulivat. Laulussa laulettiin sing a song for those who never made it. Tuli ikävä, itsesääli ja surku. Edellisen päivän kummitytön synttärit kummittelivat vielä mielessä. Olin täysin lohduton katsellessani isiä ja tyttäriä. Tuota meillä ei enää koskaan ole. Syntymäpäivä puolestaan tuntui ensimmäiseltä kerralta yksin, vaikka olinkin sen jo kertaalleen viime kesänä elänyt. Olin silloin vielä shokissa enkä muista siitä päivästä mitään. Nyt Martti olisi täyttänyt 42. Päivä oli jotenkin mukava. Työtoverit muistivat päivän ja se kirvoitti ilmoille ihania muisteloita yhdeltä jos toiseltakin. Toisaalta surullista, mutta silti jotenkin kultareunuksen saanutta ihanaa muistelua. Ystävät, nuo arvokas luonnonvara. Kiitos teille! Sain yhdeltä taustajoukkojen tukipilarilta uskomattoman kauniin viestin. Liikutuin syvästi siitä, kuinka minusta välitetään. Kiitos siitäkin! Nautin työnte...

Maanantai on se päivä, kun olen kulkenut vuoden tätä polkua. Kohdannut kaiken vuodenkiertoon liittyvän kertaalleen yksin. Maanantaina olen ollut leski vuoden verran. Vein syntymäpäiväkukat jo viikon ennakkoon haudalle. Itku ei enää tullut. Jotain on muuttunut. Haikeaa, kyllä. Ei riipivää surua, vieläkään. Olen kadottanut jonkin yhteyden Marttiin. Ehkä kymmenen vuoden napanuora on viimein katkennut. Kävin mökillä kohtaamassa tapahtumapaikan. Luulin kummitusten nousevan, pään pullahtavan järven selältä pintaan ja psyyken hajoavan tyystin. Minusta ei tuntunut oikeastaan miltään. Olen unohtanut onnettomuudenkin. En kyennyt enää järjestämään sitä kauhuelokuvaksi päässäni. Järvellä oli hiljaista, vettä ripsi hiljalleen. Tyhjää ilman Marttia. Ei muuta. Olen kohdannut nyt sen pahimmankin paikan, ja selvisin siitä voittajana. Voitin itseni, pelkoni, mieheni aaveen ja monta asiaa joita en osaa nimetä.  Päällimmäinen tunne, joka eilisestä jäi on kaiho ja kiitollisuus. Niin moni ihmin...

Muutamia iltoja sitten kysyin tyttäreltä onko hän onnellinen. On kuulemma. Katselin valoisaa yötaivasta. Oletko siellä, kuuletko? Tytär on onnellinen, mulla on ikävä. Oletko siellä? Anna jokin pieni merkki, jos kuulet minut... Kaksi päivää myöhemmin heräsin siihen, että puutarhapöytä räjähti. Lasi oli tuhansina murusina, vähän niin kuin minä ja minun elämäni. Oliko tämä merkki, että kuulit? Vai olenko vain taikauskoinen? Olen vuosia ajatellut jostain syystä jääväni jossain vaiheessa leskeksi. En uskonut sen tapahtuvan näin pian. Pieni taikausko sanoo tämän kaiken tapahtuneen koska ajattelin sitä niin usein. Ehkä minä ajoin asiat ajatuksillani tähän pisteeseen. Lähestyvän vuosipäivän tuntee sisällään. On niin kovasti hankalaa tuskaisaa oloa. Tekee mieli kuolla. Tekee mieli kokea fyysistä kipua, avata jokin portti sisäiselle kivulle. Tuntuu pyhäin häväistykseltä, kun ihmiset nauttivat minun tuskani maallisella alttarilla ajastaan. Ihan kuin kenellekään ei olisi enää oikeutta mennä si...

Lähestyvät vuosipäivät alkavat kerätä pilvimassaa. Tapahtumat pyörivät mielessä. Mieheni kuoli aaltoihin, elämästäni tuli ristiaallokkoa eikä aallonmurtajia juuri ole. Välillä voi ratsastaa aallon harjalla ja surffata elämässään hetkisen nauttien tuulesta hiuksissa ja toisena päivänä rapaiset myrskyaallot heittävät kylmää kuravettä niskaan. Jaksoin lomamatkalla vetää  yllättävän hyvin. Minulla oli mukavaa ja nautin tyttäreni riemusta. Koti ei oikein tuntunut kodilta kun palasimme. Väsymys vaatii veronsa ja sopeutuminen takaisin tähän hetkeen venyy kuin sulanut juusto. Olo on epätodellinen. Menetys alkaa tuntua todelta ja pahan laajuus hahmottuu vyöhyke vyöhykkeeltä suuremmaksi. Alkupaha oli vain pisara lammikkoon. Nyt siirryn pisaran kehiä ulommas ja ulommas. Ihmiseen mahtuu paljon pahaa oloa sisälle.

Joskus syksyllä harmistuin, kun kuulin sanottavan, että meillä leskillä on leima. Minä en ole sairas, minulla ei ole tarttuvaa tautia eikä minussa ole likaa. Tulin tänään toisiin aatoksiin. Ehkä minussa sittenkin on leima, joka toimii biohazard-merkin tavoin. Törmäsin satojen kilometrien päässä kotoa vanhoihin tuttuihin. Minua hädin tuskin tervehdittiin. Kukaan ei kysynyt miten menee ja kaikki painelivat kiireen vilkkaa vaivautuneina autoon. Oli kiva nähdä teitäkin... Olen ensimmäistä kertaa matkalla kaksin tyttäreni kanssa. Kovin haikeaa. Joka puolella parveilee lomastelevia perheitä. Tämä on nyt meidän perhe, me kaksi. Vaati yllättävän paljon rohkeutta ajaa kaksin toiselle puolelle maata. Harvoin tulee surua, mutta nyt olen surullinen. Olen ikävissäni. Kunpa olisimme saaneet enemmän aikaa. Yritän nauttia tästä kaikesta. Ehkä huomiselle luvattu myrsky pesee surkumielenkin pois. Ehkä se pesee myös leiman otsastani.

Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka ihmiset vaativat elämältään ja ympäristöltään utopistisen suuria asioita ollakseen onnellisia. Tavallinen nenän edessä oleva ei riitä, se ei ole tarpeeksi erityistä. Minusta piti tulla leski, että opin katsomaan eteeni ja nauttimaan siitä mitä minulla tässä ja nyt on. Jos paskasta pitää kaivella jotain positiivista, niin tämä asia se on. Huomaan kasvaneeni. Huomaan nöyrtyneeni. Huomaan joskus nauravani. Leskeys on asia, joka hiljalleen ajaa erilleen. Some paljastaa salavihkaa, kuinka olen hiljalleen vain joku, johon ei tarvitse pitää yhteyttä, jonka elämä on liian hankala tai epäkiintoisa. On helppoa painaa verkon toisessa päässä nappia, lopeta kaveruus. Silti minä huomaan sen. Toinen ei vain näe, miltä tuntuu, kun kaverilista somessa lyhenee. Ajaudun hiljalleen ulos mieheni perheestä. Toki somessa on toinenkin puoli. Uusia yhteyksiä on syntynyt ja näiden ihmisten halu seurata minun pieniä ajatuksiani ja kuvia elämästäni lämmittää juuri siellä...

Suutuin eilen valokuvalle. Oletpa ärsyttävä jätkä. Et ole täällä ja tytär täyttää kahdeksan. Pidä tunkkis! Onneksi pääsin susta eroon. Söitkin niin pirun äänekkäästi että itsellä meni aina ruokahalu. Vittu..! Tuntia myöhemmin puhuin taivaalle, johon en edes usko. Meidän pieni täytti tänään kahdeksan. Jos sinä sieltä jostain kuulet, pidä huoli meidän pienestä. Äläkä välitä minun liian kireästä piposta. Se tuottaa usein aikamoista sontaa. Olen niin puhki, että kompastuisin omiin rystysiini jos olisin oranki. Ps. Näin tänään ensimmäistä kertaa kummisetäni. Oli kuulemma monasti pohtinut minkälainen tyttö minusta tuli. Totesin että tämmöinenhän minusta tuli. Tuntui epäkorrektilta lisätä perään, tämmöinen leskirouva. Oli kerrassaan absurdi tilanne joutua keskelle ihmisjoukkoa, joista osan häthätää muistan niiltä vuosilta kun pillimehut olivat vielä pyramiditetroissa ja mehun jälkeen istuin potalla. Tupsahdus vuoteen 1980 ja rapeat.

Ensimmäinen sessio EMDR-tekniikalla tehtiin torstaina. Tuntui, että kuolen. Jäätävää sukeltamista kylmässä pohjavirrassa onnettomuuden seassa. Itse onnettomuus pysyi kuitenkin piilossa. En päässyt katselemaan sitä. Ja nyt. En pääse enää käsiksi mihinkään muistoihin. Mieli meni lukkoon. Sattuu ja ahdistaa, enkä kykene enää nimeämään ahdistuksen kohdetta, koska se on kaikki sarjoitetun lukon takana ja minulla ei ole avainta. Oliko tämä sittenkään hyvä ajatus? Tuliko tämä purkaminen liian intensiivisesti ja väkivalloin?  Koira on ihana ja rakas... Jokin tunne sentään löytyy, jossa on häivähdys positiivista.  En jaksa edes kirjoittaa. Ei ole sanottavaa. Olen tyhjä. Tyhjempi kuin koskaan.

Jos en näkisi painajaisia, olisin rennompi ja virkeämpi. Jos en näkisi painajaisia, mieleni ei prosessoisi mitään. Olisin vielä enemmän henkisesti ummessa. Mieleltään ei voi aina suojautua. Haluaisin silti olla välillä onnellinen. Olen väsynyt sietämään elämääni, ajatuksiani, mieltäni ja ympäröivää kaikkea, mihin en voi vaikuttaa. En voi lakata ajattelemasta, että kontollani on ihmiselämä. Kuinka voimaton ihminen voi olla sattuman ottaessa ohjat käsiinsä. Sitä istuu vuoristoradan vaunussa ilman jarrumiestä. Törmäys ei satu, vasta oivallus törmäyksestä aiheuttaa kivunkaltaisen reaktion. Nyt pitäisi sattua. Miksi ei satu? Olenko rikki? Töissä on kiirettä. Orientoituminen on vaikeaa. Pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaipaan yhteisiä kotimatkoja. Kuulumisten vaihtoa ja päivän tapahtumien purkamista moottoritiellä. Nyt ei ole ketään, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia, kokemuksia. Ketään, kenen kanssa pohtia ääneen. Olen ollut kohta vuoden omissa oloissani. Osaisinko edes enää vai...

Olen kaiken näkijä. Päivä lipuu töissä hiljalleen. Näen sinut ovien ikkunoista, nurkan takaa, käytävän päässä. Aina se on joku muu. Kun herpaannun hetkestä melkein kuulenkin sinut. Silti täällä on hiljaista melun keskellä, yksinäistä ystävien keskellä. Tätäkö se ikävä nyt on..? Näen tulevaisuuteni. Olen yksin. Selviän, raadan ja taistelen, mutta olen yksin.

Terapiat ajetaan alas. Terapeutti vaihtaa työnantajaa eikä minulle osoiteta uutta auttajaa. En ole kai riittävän mielenkiintoinen, haastava tai rikkinäinen ihminen. Olen kelvoton jopa terapiaan. Minun vuosia kestävä taipaleeni kesti lopulta neljä kuukautta. Hoida itse ongelmas, jotka olet itselles hankkinutkin. Ketä jaksaa kiinnostaa sun säälittävä pieni henkilökohtainen paskatunkio. Ei ainakaan tätä tahoa. Tuntuu turhauttavalta ja ahdistavalta. Kiireellä koitetaan nyt taputella pikamarssin tahtiin yksi traumaterapia. Hieman uskallan epäillä ettei minun yhden hengen armeijalla riitä kapasiteetti taistelemaan tätä kamikazeiskua. Surkeaa on. Jos jaksaisin, kirjoittaisin tähän kilometrin mittaisen yhteiskunnan ja terveydenhuollon arvoja ruotivan sunnuntaisaarnan tiistain kunniaksi, mutta skippaan, koska sen kaiken pohtiminen alkaisi vituttaa vielä enemmän.

Joskus on hyvä olla minä. Tänään on se päivä. Hemmottelupäivä kampaajalla teki niin hyvää, että naurattaa. Harvoin olen viimeisen kymmenen kuukauden aikana nauranut ilosta ja hyvästä olosta. Tukassa on nyt lempivärejä. Violettia ja pinkkiä. Ihanaa muistaa, että minulla on munaa tehdä sitä mitä huvittaa ja kyky sivuuttaa sovinnaisen tytön raamit. Elämä on tänään hyvä ja pinkki.

Miksi muistan vain pahoja asioita? Tämän näin, kun jätin sinut ja pelastin itseni. Aika itsekkäästi sanottu ja tehty. Kuvasta puuttuu vain keskikesän kultainen yöaurinko. Meidän oma piiloparatiisi ei ole enää paratiisi. Kuinka paljon syyllisyyttä ihminen jaksaa kastaa sisällään ja miten pajon aika kasvattaa sitä siementä, joka itää sisimmässä?  Minä alan tajuta, mitä on tapahtunut. Siihen meni melkein vuosi. En osaa edes kuvailla kuinka paljon oivaltaminen sattuu. En osaa pukea sanoiksi, mitä muistaminen tekee minulle. Tunteja ja taas tunteja istun, koen fyysistä kipua ja täydellistä tyhjyyttä. Marionetti roikkuu yhden langan varassa. Sillä vielä sätkii ja potii, ei tipahda, mutta hieno esitys ei enää onnistu.

Kuolit 10 kuukautta sitten. Olet tullut uniini useina öinä. Kaipaan sinua. Nyt on ikävän aika. Alan ymmärtää, että olet poissa. Eilen soi radiossa villejä lupiineja. Tuli itku. Onneksi maski piilottaa hyvän osan tunteista leikkaussalissa. Suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen... Olen kovin apea. Itku koputtelee vähän väliä. Onko tämä nyt sitä surua? Ehkäpä. Tuntuu kuin olisi saanut iskun palleaan. Olen saanut töissä halauksia. Se tuntuu hyvältä. Joku välittää. Olisit varmaan jopa hieman yllättynyt siitä kuinka paljon kuolemasi on koskettanut työtovereitasi. Ehkä olisit myös yllättynyt siitä kuinka paljon he ovat minua tukeneet. On vielä olemassa ihmisiä jotka välittävät. Tiedätkö. Meille olisi pitänyt olla vielä aikaa. Ihan meille kahdelle vain.

Näin yöllä unta Martista. Odotin sitä toista lasta jota me ei koskaan saatu. Pyysin ettei Martti kuolisi uudestaan. En kestäisi sitä. Heräsin naurahdukseen. Mihinpä minä nyt kuolisin. Olen istunut koko päivän ulkona koiran kanssa. Naapuri aloitti vappubileet jo aamu viideltä. Minä tyydyin juomaan mustikkakeittoa. En jaksanut laittaa vappua kotiin. Surkeampaa ihmistä saa etsiä. Alkaako suru viimein tulla? Olen ollut tyrmistynyt ja ikävissäni koko päivän. Pieni hetki unessa Martin ääntä ja kasvoja riitti repäisemään laastarin pois vielä vuotavan haavan päältä. Olen istunut ja odottanut aamusta iltaan enkä edes tiedä mitä olen odottanut. En haluaisi edes mennä nukkumaan. Itkettää.

Olen seurannut leskipalstoilla muiden selviytymistä ja tarinoita. Kovin usein toistuu teesi, kuinka selvitä puolison kuolemasta. Siitä ei voi selvitä. Kyllä kai siitä kuolemasta selviää. Se on silmän räpäys elämässä. Se yksi hetki kun toinen lakkaa olemasta. Enemmänkin pohdin sitä, miten selvitä siitä, mitä kuoleman jälkeen tulee. Kovin moni on menettänyt puolisonsa sairaudelle. Jopa ennakoimaton sairaskohtaus olisi helpommin hyväksyttävää, kuin idioottimainen onnettomuus. Kädet tuntuvat murhaajan käsiltä. Niissä käsissä oli kohtalon avaimet, joilla pääsi vain väärästä ovesta sisään. Miksi luovutin? Onko se murha, jos päästää irti kesken kamppailun? Minun työtäni on vaalia terveyttä ja elämää. Annoin silti kuoleman tulla. Se on pahinta että tietää mokanneensa...

Kävin kaupassa. Otin tavoitteeksi kävellä pystypäin koko kauppakeskuksen läpi. En väistele ihmisiä, tuijottele kenkiä ja näytä siltä, kuin olisin hyvin pahoillani siitä, että olen olemassa. Minulla on paha tapa tehdä niin. Päätin kuitenkin tietoisesti tehdä toisin, koska minua alkoi suunnattomasti jurppia vaaleanpunaisen kuontalon saama huomio. Ihmiset osoittelevat, tuijottelevat ja puistelevat päätään. Niinpä niin. No nyt joutuvat kyllä sitten osoittamaan sen paheksuntansa suoraan minulle eikä jakaukselle. Ylpeästi tepastelin ja katsoin häijysti silmiin jokaista mulkoilijaa.  Teki tavallaan hyvää. Itsetunto piti hetkeksi kaivaa kengänpohjasta esiin ja käyttää sitä. Siksi kai se ihmisellä on, että sitä käytetään. Anteeksi jos olen sellainen kuin olen. Anteeksi jos kuljen eriparisissa villasukissa ja pinkissä tukassa ja se jotenkin häiritsee. Teen sen silti. Menetä toki yöunesi asian takia jos siltä tuntuu. Minä en aio tehdä niin.  Pohdin tässä, kuinka lesken pitäisi k...

Sunnuntai oli mieheni mielestä viikon turhin päivä. Ilmassa oli aina turhautumista ja levottomuutta. Tarvetta lähteä liikkeelle. Minä olen aina nauttinut sunnuntain rauhasta. Luvasta olla hetki kotona tekemättä mitään erityistä. Muistikuvat ryöppyävät päälle. Joudun tekemään jatkuvasti hengitysharjoituksia keskeyttääkseni tulvan joka jatkuu heti kun harjoitus loppuu. Ensimmäistä kertaa minulla on ihan oikeasti ikävä. Elimistö on taas jossain syvällisessä järkytyksen tilassa. Meni pitkään etten edes muistanut kunnolla mitä on tapahtunut, mutta nyt muistan taas.

Kuinka paljon pahaa oloa täytyy sietää? Kuinka paljon on liikaa? Miksi mikään ei tunnu miltään? Miksi olen kateellinen niille, jotka saavat enemmän lapsia kuin yhden? Miksi hyväksyn sen, että jokin sisäinen kytkin on siinä asennossa, että suru, murhe, ahdistus ja totuuden kohtaaminen ei ole vaihtoehto? Miksi en taistele vastaan? Itkin veropäätöksiä. Siellä oli nimi, syntymäpäivä, kuolema ja rahaa. Hetken verran elin sitä oikeaa totuutta. Olen menettänyt oman ihmiseni. Sattui liikaa ja hupsahdin takaisin omaan taikamaailmaani. Paha olo jäi. Värjäsin tukkani pinkiksi. Tämä ei ole kriisi jos sitä pohdit. Tämä oli yritys kaivaa edes hitunen huumoria elämään. Ei ehkä kaikkien mielestä hauskaa, mutta pieni muutos voi ehkä tuoda mukanaan nostetta. Tai sitten ei...

Kohta on maanantai ja pitäisi mennä töihin. En ymmärrä mistä voimattomuus ja alakulo kumpuavat. Aamulla mietin, kunpa joku kuulisi minua sisältä. Suorana lähetyksenä. En pääsisi itse vaikuttamaan lähetyksen sisältöön. Kunpa joku tuntisi minua sisältä. En osaa sanoittaa tuntemuksia mitenkään. Ne ovat liian monimutkaisia. Hammassärky olisi helpompi. Joku osa sisältä itkee, joku on raivokkaassa ylivireessä, johonkin sattuu, jossain sykkii pohjaton epätoivo ja silti joku syvä osa tarjoaa apua naapurille, koska niin on hyvää jaettava. Ruokahalu on mennyt, elimistö ei ota vastaan ravintoa, ylivire ja hätätila lähettää kaiken ylimääräisen pikavauhtia pois. Ei minua edes huvita syödä. Silti pitäisi yrittää. Entä jos ei kiinnosta enää yrittää?

Jonkin loppu avaa aina ovia johonkin uuteen. Uusi tuo entistä enemmän tunteen siitä, että mennyt ja nykyinen ovat eri ulottuvuuksia. Ne eivät millään mahdu yhteen elämään. Uusi pieni koira nukkuu sylissä. Sen hankkimisesta on syyllinen olo. Minulle on naurettu kymmenen vuotta, koska pidän pienistä karvaisista haukkuvista otuksista. Semmoista meille ei kyllä koskaan tule! Nyt meillä on sellainen. Se on pieni ja sievä. Aivan rääpäle. En ole nukkunut aikoihin ja minut passitettiin sairaslomalle nukkumaan. Uudet lääkkeet vetävät ihan kohmeeseen enkä sitten loppujen lopuksi kuitenkaan nuku. On syyllinen olo kun hankin koiran tähän tilanteeseen. Voimavaroja on todella vähän ja huolettaa ettei söpöys overload riitä paikkaamaan realismiövereitä ja tyhjää takkia. Sairastuin hoidettuani. Pari lentsua jälkimaininkeineen. Ääni pakeni, pää on kipeä. Oman elämänsä Paula Koivuniemi...

Tyttö sairastaa taas. Alkaa jo huolettaa, miten työpaikan käy, kun vähän päästä saan soittaa. Olen taas pois. Ärsyttävää joutua huolehtimaan tunnollisuutensa takia tämmöisistä asioista. En minä mahda mitään sille, että tyttö saa kaikki mahdolliset ja mahdottomat taudit. Tämä lienee hinta seitsemästä terveestä vuodesta. Kympintyttö sanoo silti, että tulevaisuus vaarantuu ja minua pidetään lintsarina. Huolet, voi huolet. Päätä särkee. Aivoja kolottaa. Taidan istua ja pohtia ylivireen syvintä olemusta hetken.

Alijäämäinen tulos, ylivire päällä. Terapeutti näki oitis reippauden läpi. Jännite kehosta ei suostunut karisemaan edes tasajalkaa hypellen. Elokuvissa aina sanotaan: "go to your happy Place." Ja vähänkö sille on aina naurettu. Happy place ja voimaeläin... No, tänään olin naamatusten sen turvapaikan (hahaa, repäiskääpä joku nyt sitten tähän puujalkavitsi maahanmuutosta. Se sallitaan) kanssa. Tavallaan löysinkin jonkinlaisen paikan, missä olen aina tavoittanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Se paikka tyrkytti itseään toistuvasti ja päädyin sitten muovaamaan siitä turvasatamaa. No satama kyllä, vitut siitä turvasta. Sillä hetkellä kun piti saavuttaa ainakin pieni tunne sisäisestä harmoniasta, paikka osoittautui illuusioksi menetysten alttarin edessä. Tupsahdin keskelle kuolinkamppailua. Se siitä levollisesta hetkestä omassa maailmassa. Kotiin lähtiessä kaikki oli näennäisesti hyvin. Kaupassa muisti antoi mojovan litsarin poskelle. Hyllystä tuijotti meidän viimeinen yhteinen ...

Löysin tiistaina Martin tekemän listan pitkävetokohteista. Tuttu käsiala triggasi esiin jotain shokkitilan kaltaista. Elimistö virittyi äärimmilleen. Odotan sitä hyökkäävää leijonaa. Tärisen, palelen, hikoilen, hermoilen, itken ja säikyn varjoakin. Nukkumisesta on turha uneksia. Kun uni tulee Martti puhuu minulle puhelimessa ja huutelee tytärtä. Taas itkettää. Ehkä asioiden laatu alkaa realisoitua. Kumpi piiputtaa ensin keho vai psyyke? Keho kärsii hypotermian oireista ilman hypotermiaa ja hajoilee stressihormonien pommittaessa kahdeksatta kuukautta. Pää tuottaa kaikkea Juicen äänellä ryyditetyistä riimeistä pohjattomaan epätoivoon ja turhautumiseen. Aloitin tänään traumaterapian. Vaikka vasta tutustuimme ja kävimme läpi terapiamuotoja tuntui kuin olisi tunnin ottanut iskuja  vyön alle. Annetaan ilmaiseksi 5D pahaolo. Kaksi deetä kehon sisäisistä dimensioista. Tätä ei finnkino voi tarjota.

Siellä ja tuolla on kättä ja kalmoa pako minun taas seurassa hilpeässä valvoa. Reippaasti tänne, arkku on auki, otapa hymy ja sano vaikka hauki. Leski se itkee ja tukkaansa raastaa, ja kaikki se parhaankin komedian haastaa. Tässäpä meillä murhe ja kauhu, ole reipas ja maalaa vaikka taulu tai lurauta laulu. Sillähän ne murheet väistyy ja leski elävältä kiirastuleen paistuu. Hulluutta on kai tässä riimeillä kömpelösti pelleillä kun tekisi mieli märkiä pyyhkeitä kehään heitellä. Arkkuun jos olisin kaveriksi kiivennyt ei mikään ihme meitä olisi erottanut. Miksi minulla nyt on itku, ikävä ja paniikki? Tästä nousee vielä kauhea haloo ja kalabaliikki. Tule takas ukkokulta, rakkauden saat multa. tämän enempää ei sekavaa sisältöä päästään voi surkea taikoa, parasta lienee itkeä ja uneen vaipua.    .

Lapsi sanoi illalla sängyssä. Mikään ei tee mua niin onnelliseksi, kuin se, kun mä nään sun hymyilevän äiti. Hymyilin lisää. En ole tainnut paljon hymyillä viime aikoina. Painin väsymyksen, turtumuksen ja jonkinlaisen tapahtumattomuuden illuusion välimaastossa. Välillä voi jopa hymyillä, mutta sekään ei tunnu irtoavan satasella, vaan puoliteholla enemmänkin. Mies aina naureskeli, kun halusin pienen koiran. Meille ei mitään lamppuharjaa tule. Kunnon koira sen olla pitää. Ostin tyttärelle koiran. Olin luvattomilla teillä. Pientä syyllisyyttä vanhasta muistista. Silti vähän nauratti, kun uskalsin repäistä. Tulen olemaan aivan tupella pennun kanssa. Ei minulla ole oikeasti aikaa eikä paukkuja hoitaa koiraa, mutta hankin sen silti. Välillä kaduttaa, vaikka pentu ei ole edes vielä tullut, välillä jämähdän haaveilemaan mitä kaikkea pitää hankkia ja miten ehdin hoitaa kaiken. Hyvä vai huono ratkaisu, en tiedä. Tein sen kuitenkin.  En taaskaan nuku. Viime yönä katsoin kelloa viimei...

Aina ei jaksa. Nyt ei jaksa. Ihan sama kuinka paljon nukkuu, se ei virkistä. Lasken hereillä tunteja nukkumaan menoon. Ehtihän sitä virtaa ollakin hetken verran. Loma tulee juuri oikeaan aikaan. Haaveilen uudesta kodista. Ihan ikiomasta, puhtaasta ja uudesta. Lottovoittojen jumala voisi valistaa kasvonsa minun puoleeni. Suoda minulle pesämunan. Ei kai se mitään muuttaisi, mutta niin... Aikaa on kulut. Paljon? Vähän? Pitäisikö olla jo jotain? Saako olla enää rikki? Voiko enää vedota tilanteeseen? Vai voiko siihen vielä edes vedota? Ristiriita vetää turpaan...

Ihmiset matkustavat maailman ääriin, istuvat tuntikausia hieromassa älynystyröitään keksien mitä eksoottisimpia tapoja keksiä tarkoitus, merkitys ja helmeilevän hieno sisältö elämään. Meditaatiota, extremeä ja hirmuisesti vaivannäköä. Tarvitaanko sitä kaikkea? Heräsin aamulla kipeään selkään ja jyskyttävään päänsärkyyn. Uni ei enää tullut. Kömmin silti takaisin sänkyyn. Vieressä nukkui kaunis ihmisentaimi. Teki mieli itkeä. Niin kaunis pieni olento. Jos saan pitää tuon pienen, eikä mikään mahti maailmassa riistä tätä minulta, en tarvitse joogaa, pohdintoja ja tietoista elämän tarkoituksen etsintää. Se tarkoitus nukkuu vieressä ruusupeiton alla. Työviikko on ollut täynnä uusia asioita ja jännitystä. Hyviä keskusteluja on noussut ihan pienistä asioista ja tsemppi porukassa on ollut mieletön boosteri itsetunnolle. Meinasin purskahtaa itkuun potilaan kiittäessä ja halatessa. Minulla on merkitys. Kuvittelisi ettei minun elämässäni ole juuri tarkoitusta ja merkitystä tällä hetkellä, eikä...

Lapsi näki yöllä unta, karhu hyökkäsi kimppuun ja raateli. Pelot tulevat yölläkin kimppuun. Ei rauhaa pienelle taivaltajalle. Hetken tuntee itsensä tärkeäksi silittäessään ja rauhoittaessaan. Ollessaan siinä vain ja ainoastaan lapselleen. Omat painajaiset unohtuvat hetkeksi, on otettava haltuun lapsen painajaiset. Parasta turvaa meille on nukkua sylikkäin. Olemme siinä pienessä pesässä sängyssä, vain me kaksi. Emme pahan ulottumattomissa, mutta tilassa, joka on vain meitä varten. Jotain syvällisen voimallista virtaa elimistössä, äidinrakkautta. Se on kilpenä hetken verran, se on sitä elinvoimaa, joka saa hyppäämään vaikka kuohuvaan virtaan, jos tarvis vaatii. Koulussa on uintia. Nyt se pelottaa. Hallitsematon ahdistus kaappaa, kun pää menee pinnan alle. Vesi voi päästä keuhkoihin, pinnan alta ei pääse pois. Miksi on pakko tehdä harjoituksia ilman pinnalla pitäviä kellukkeita? Pelottaa. Kunpa voisin ottaa pelon hetkeksi pois, jotta lapsi voisi rentoutua ja opetella nauttien uimista...

Istuin nojatuolissa. Taustameluna televisiossa jokin kökkö komediashow, puikoilla taas yhdet sukat. Melusta hakeutuu korviin laulun sanat. Veden pinnan alla, painan sun silmät kii, annan painua pohjaan... Mitä vittua? Miten joku voi hymy huulilla kekkaloida puolialasti televisiossa ja laulaa tuommoista? Mistä se kuvittelee laulavansa? Söpöstä rakkaudestako? Vetäis nyt sen päänsä perseestä ja tunkisi tuon paskan tuotoksen sinne läpeen mistä se tulikin. Kokeilisi ensin miltä se tuntuu painaa pinnan alla toisen silmät kiinni ja päästää irti. Luulenpa että jäis lirkuttelut toiseen kertaan sen jälkeen. Vittu mitä paskaa. Menen nukkumaan. Vaikka ei edes nukuta. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut yön ilman jatkuvaa heräilyä. Ihan sama. Vituttaa.

Isäsi tuli yllättäen meille yöksi kylään. Olin niin iloinen. Olemme hänelle perhettä ja hän uskalsi tulla tänne, vaikka sinä et enää ole täällä. Tytär pursuili riemua ja intoa. Pappa, rakas pappa. Oli helpottavaa jakaa ajatuksia. Sanoa ääneen omia pohdintoja, muistella. Toisaalta oli niin vaikeaa palata kuolemaasi, koska se tuntuu niin epätodelliselta. Siitä ei saa otetta. Se lipsuu käsistä, kuin höyryä kauhoisi. Silti tässä kaikessa oli jotain hyvää ja puhdistavaa.

Katseltiin aamulla tyttären kanssa vauvakuvia. Minulla on ikävä sitä hyvää aikaa. Haluaisin toisen lapsen. Surullista, että se laiva taisi karata minulta. Tuntui ihan pimeältä, kun kuvissa on mies. Tunnistan sen Martiksi, mutta silti se tuntuu niin etäiseltä. Ei minun elämästäni otetulta kuvalta. Kuvissa on tutut kädet. Niitä minulla on niin kova ikävä. Ne kädet olivat tutut arkussakin. Valkeat ja kylmät, mutta tutut.  On ihana katsella tytärtä, joka on niin isänsä näköinen. Silti niin minun näköiseni. Peili meihin molempiin. Joinakin pieninä hetkinä tuntuu, kuin kaikki me kolme olisimme läsnä, kun tyttärestä huokuu jokin piirre isästä läpi. Uskaltaisinkohan katsoa videon? Kuulla äänen? Viimeksi se tuntui kuin luoti olisi jysähtänyt rintaan. Liian ristiriitaista. Minun rinnakkainen todellisuuteni kolaroi todellisen todellisuuden kanssa, eikä ymmärrys riitä.  Selkä on pahasti rikki. Kipu ei lakkaa lääkkeistä huolimatta. Ehkä tämä ajan kanssa paranee...

On olemassa sanonta, koska kamelin selkä katkeaa... No tältä dromedaarilta kyttyrä meni ruttuun nyt. Välilevyssä on särkiä ja lääkekaappi pullistelee kolmioita. En ole ikinä ollut fyysisesti näin kipeä. Mikään asento ei ole hyvä. Mikään lääke ei vie kipua kokonaan pois. Ja mikä pahinta. Hävettää niin hemmetisti. Olin viime viikon poissa töistä sänkyyn kaataneen nuhan takia, nyt sain soittaa maanantaina taas. Selkä on rikki. Taas viikko pois. Olen enemmän poissa töistä kuin paikalla. Pelottaa, että en saa enää jatkaa töissä tällä menolla. Kympintyttöä vedetään nyt kölin alta mennen tullen. Miten suoritat kun päästä ja perseestä on työnnetty rautakankea sisään... Kas siinäpä mehukas pulma. Olen yrittänyt tsempata ja hahmotella lisää rakennetta päivittäisiin toimiin ja elämään, jotta kaaos lapsen mielestä hellittäisi ja pelkotilat laukeaisivat. Vaatii älyttömästi energiaa pohtia, miten voin säveltää marssin tahdin jokaiselle perustoiminnolle kotona. Miten puran sen kaiken osiin ja ka...

En tajunnut miltä tuntuu, kun kukaan ei jaa arkea eikä huolehdi, kun itse on niin kipeä ettei tahdo jaksaa muuta kun maata peiton alla ja kärvistellä. Pelottaa. Mitä jos minulle tapahtuu jotain. Kuka hoitaa lapsen? Kuka soittaa apua? Kuka antaa aikaa ja tilaa levätä? Tuntuu ahdistavalta, kun keuhkoihin sattuu ja hengittäminen on vaikeaa. Tulee väistämättä pelko tukehtumisesta. Pienet paniikkikohtaukset pulpahtelevat välillä pintaan kun polte keuhkoissa kasvaa ja nielu tuntuu ahtaalta. Mieli tekee temput. Se sanoo ettei tämä mene ohi, tästä seuraa jotain vielä pahempaa. Kummallista. Ennen sairastaminen oli vain ikävää, nyt se on pelottavaa.

Me tapasimme heinäkuussa. Kesän kuumuudessa. Illat olivat jo hämyisiä, mutta niin lämpimiä että pelkkä neuletakki riitti pitämään vilun loitolla. Minulla oli uusi pyörä. Pelle Miljoona soitti sinä iltana huonoimman keikkansa ikinä. Nostit minulle kättä melkein heti, kun astuin kuppilaan sisään. Keikan alettua tulit sanomaan hei. Sanoin hei. Olet tosi pieni, sanoit. Taskuvenus naurahdin. Tapasimme vielä torilla samana iltana. Aurinko oli kultainen, Toripolliisi valvoi meitä ja muita. Olit humalassa. Halusit tavata selvin päin. Tapasimme maanantaina. Sanoit kuvitelleesi silmieni olevan turkoosit ja katsoit minua silmiin. Ei se ollutkaan kuvitelma, sinun silmät on kuin siniset laguunit. Sie olet blue lagoon, naurahdit. Olit kuin kiveen kaiverrettu antiikin patsas. Lihaksia näytti löytyvän mihin ikinä silmä sattui osumaan. Olin epävarma sinusta. Olit omituinen. Yhtä aikaa avoin mutta silti jotenkin varautunut. Vaikka keskustelit tauotta et antanut itsestäsi juuri mitään. Pelkäsin s...

Keho luovutti viimein kuorman alla ja joku talven pöpöistä muutti kurkkuun ja keuhkoputkiin asumaan. Pieni pakkopysähdys arkeen. Olen yrittänyt jäsennellä tapahtuneita asioita, mutta se vaikuttaa täysin mahdottomalta. En muista, kaikki tuntuu epätodelliselta ja tapahtumattomalta. Huonolta tripiltä. Tai no mitäpä minä tripeistä tiedän, kun ainoa trippi mitä minä olen vetänyt on pillimehua. Elämän tarjoamia sekopäisiä juonenkäänteitä ei varmaan trippailuksi voi laskea. Kävin yksin elokuvissa ja mietin siinä pariskuntien välissä istuessani, huomaavatkohan nuo, että minä olen leski. Näkeekö sen? Olisi kai tehnyt mieli olla jotenkin erityinen vaikka olin vain joku random nobody yksin leffassa.

Vein eilen tyttäreni teatteriin. Halusin tarjota jotain uutta ja jännittävää. Yhteisestä tekemistä. Esityksen jälkeen tyttö purskahti itkuun kaupan pihalla. Miksi veit minut katsomaan esitystä missä huudetaan, lyödään ja uhkaillaan puukolla? Miksi lapsi halusi katsoa kun joku uhkaa tappaa itsensä? En tiennyt että lastennäytelmä pitäisi sisällään näin rankkoja asioita hassuttelun ohessa. Minun pieneni on niin syvältä haavoittunut ettei hän löytänyt esityksestä muuta kuin suurta pahaa. Miksi olin huono äiti ja vein lapseni katsomaan pahuutta? Kaiken kirja oli meille kirja pahuudesta. Olen niin pahoillani kun lapseni hauras maailma järkkyi näennäisesti pienestä asiasta niin paljon. Koskaan et tiedä mistä se seuraava haavoittava isku tulee kun eletään hiuskarvan varassa ja ollaan tomua hauraamman sielun äärellä. Kahden timanttisen pinnan alla on niin paljon särkyvää. Sinä näet sen pinnan ja kauniin voimahymyn jonka me vedämme kasvoillemme joka aamu kätkeäksemme rikkinäisen sielun. Sinä...

Etsin tiedostoistasi kuvaa omaan kirjablogiini. Löysin kuvan sinusta ja tyttärestä. Olit hetksen siinä aivan itsesi näköisenä. Se olet sinä! Joko tulet kotiin, on ikävä... Sitten mieli sanoi minulle, että olet kuollut. Kasvosi muuttuivat siniseksi ja päälakesi painui pinnan alle, makasit arkussa, kuin kauhuelokuvan klovni mustinen kuopalle painuneine silminesi ja punaisine kasvoinesi.  Tuntui kuin tikari olisi lyöty tajunnan läpi rintaan. Itken, itken, itken. Sattuu liian kipeää. Miksi minä en tajunnut pitkään aikaan, että olet kuollut. Nyt hetken verran tajuan, että niin on ja hetken verran muistan kasvosi. Olen tuudittautunut jo pitkään siihen lohdulliseen kuvitelmaan, että tulet taas joskus. Tapaamme kyllä vielä. Mutta ei niin tule koskaan tapahtumaan. Itken nyt vain hysteerisesti. Ulisen, kuin eläin. Ei se mitään auta. Ei se tuo sinua takaisin. Mutta tajuaminen vastaa pahinta mahdollista fyysistä kipua ja ylittää sen. Kaikkinen vikoinesi ja hankaluuksinesi olit elämäni...

Onko sillä mitään väliä, miltä näyttää? Jaksaako vaivautua? Onko sillä mitään väliä, jos jättää tekemättä? Onko sillä mitään merkitystä, jos ei vain välitä? Itsestään välittäminen on se taiteenlaji, joka on kaikkein vaikein. Olen nykyään kovin välinpitämätön. Ihan sama, jos tukka ei ole kunnossa eikä kasvoilla ole meikkiä. Ei sillä ole merkitystä, mitä vaatetta päällensä pistää, nehän ovat vain tämän kehonraadon peittona ja lämmikkeenä.  Kotia pitäisi siivota, remontoida, sisustaa ja muokata minulle hyväksi. En jaksa vaivautua. Ehkä se tästä vielä kotoisaksi muuttuu, taikaisku käy ja hyvä haltija taikoo kaiken uudeksi ja hyväksi, tuo minulle juhlapuvun ja lasikengät. Tekee minusta prinsessan, laihan ja soman. Antaa minulle oman pienen linnan, turvan saarekkeen. Onko minulla oikeutta jättää kaikkea tekemättä vain siksi, että olen tämmöisessä kurimuksessa? Kauanko se on käypää valuuttaa tekosyiden kassalla? Kuka antaa ihmiselle luvan olla välittämättä? Antoiko ...

Käytin tytärtä hammaslääkärissä. Vika suussa on sama kuin minulla. Tietää kymmeniä jos ei jopa satoja käyntejä tulevaisuudessa. Näin kuinka sattui ja pelotti. Työminä hyppäsi rattiin, käski tytön hengittää rauhallisesti, tsempasi, hieroi jalkoja, piti kädestä ja kannusti. Minä kaipasin sinun tukeasi. Minä kaipasin jotakuta kantamaan osan vastuusta. Tuntui niin kovin syylliseltä viedä lapsi hoitoon, kun tietää mitä rääkkiä on tulossa. Sinä osasit jotenkin karkottaa pelot lapselta. Kunpa minäkin osaisin olla isikarhu. Silti tämä on niin tuttua. Et koskaan halunnut viedä lasta päivystykseen. Minä menin vaikka kilon kappaleina. Istuin aamuyöhön asti. Sinä tulit aina kotiin odottamaan puhelua tai laitoit viestiä välillä. Syynä oli aina levon tarve tai parkkipaikan puute tai milloin mitäkin. Pelkäsit sairautta ja lääkärin vastaanoton tuomaa jännitystä. Et jaksanut istua loputtomia tunteja odotusaulassa hoitaen pientäsi. Tieto lisäsi kai tuskaa liikaa. Olisin minäkin kaivannut lepoa tai ...

Haluaisit mennä yksin rauhassa lenkille. Mää tuun mukaan! Ei kun haluan mennä rauhassa. Sää et ikinä tee mun kans mitään etkä ota mua koskaan mukaan mihinkään. Miks me ei koskaan mennä lenkille jos mää haluan..? Unohda siis lenkki koska saat joko kuunnella kitinää että mennään liian lujaa, liian kauas tai liian jotain muuta tai vaihtoehtoisesti pääset lähtemään vasta mehukkaan riidan päätteeksi ja tunnelma on auttamatta pilalla. Menet tekemään lumityöt ajatellaksesi hetken rauhassa. Ovi käy ensimmäisen kerran noin viiden minuutin kuluttua. Mikä sulla kestää, missä oot..? Se siitä ajattelusta. Menet tupakalle. Miks sää taas meet tupakalle. Tosi noloa. Enhän oo polttanut moneen päivään. Voisit silti lopettaa. Se siitä pienestä hetkestä omaa rauhaa ja pakoa kotoa. Puhut puhelimessa. Yrität jakaa arkeasi ja keventää taakkaasi. Taasko sä oot puhelimella? Sulla ei ole koskaan aikaa mulle... Syyllistäminen onnistui taas. Haluaisit jäädä illalla rauhassa katselemaan telkkaria. Sä et ko...

Puhuttuani ääneen terapeutille kaikki painajaiset ja pelot, epätodellisen arjen iski henkinen krapula. Tekisi mieli vetää kunnon kännit, jotta myös fyysinen krapula jotenkin oikeuttaisi täysin jumiutuneen ja sairaan olon. Liskojen yön jäljiltä heräsin hiukset märkänä hiestä siihen oloon, että olen todella sairas. Eikä minua oikeastaan mikään vaivaa. Fyysisesti. Terve kuin pukki. Luulisin. Tulee niin huono omatunto jos istuu nojatuolissa päivän tekemättä yhtään mitään. Vaikka eihän se keneltäkään ole pois. Tämä hetki kai vaatii pysähtymisen. Pitkälle viivästyneeseen post traumaattiseen oireistoon kuulemma kuuluu painajaiset, joissa tunnelukot vapautuvat ja psyyke mellastaa vapaasti pelikentällä. Siihen ei auta kuin aika. Lääkkeillä ongelmaa siirrettäisiin vain kauemmas, ne eivät ratkaise mitään eivätkä avaa lukkoja.  Siivosin eilen ja kotona on nyt parempi olla. Silti mielessä painaa koko ajan ajatus kodin vaihtamisesta. Se tuntuisi jonkinlaiselta puhdistautumisriitiltä. Lu...

Painajaiset alkavat olla liikaa. Ei huvita mennä nukkumaan. Minut tapetaan, sinut tapetaan, tytär tapetaan. Näen kun kuolet enkä voi tehdä muuta kuin katsoa vierestä. Kun herään teen traumaprotokollan useita kertoja, jotta pääsen irti kauhusta. Kunpa suru korvaisi kauhun. Kunpa muistaisin sinut. Katoat koko ajan kauemmas lukkojen taa. Mieli piilottaa sinut täydellisesti. Joskus öisin palaat hetkeksi luokseni ja olet siinä niin kuin aina. Kunnes kuolet. Taas. Välillä tuntuu, että shokkitila palaa jälleen. En tiedä miten voisin enää olla shokissa, mutta silti tuntuu aivan samalta kuin kesällä. Epätodelliselta autopilotin ohjatessa arkea. Viimeisimmän ahdistuskohtauksen aikana tajusin kuinka väkivaltainen tilanne mielelle oli kertoa lapselle tapahtuneesta. Se oli pahinta kaikesta. Sen oivalluksen kanssa on sietämätöntä elää. Aloitin herkkulakon. Ehkä henki voi paremmin jos keho voi hyvin. Taidan vähentää myös kahvi-tupakkakomboa. Kestää henkisen pahoinvoinnin sellaisenaan.

Pysähtynyt aika pyrähtelee salaa karkuun. En tiedä miten olen räpistellyt tänne saakka. Kesä oli juuri. Puoli vuotta sitten olimme onnellisia ja täysin tietämättömiä siitä, että yhteisestä aikaa oli enää tunteja jäljellä. Tämä ajatus on kuin läimäytys kasvoille. Katkera katkeruus. Saisinpa aikakoneen. Voisinpa muuttaa mennyttä. Jos tämä kaikki katoaisi aivan kuin pysähtynyt aika. Tämä päivä on yllättäen vaikeampi kuin joulu ja vaihtuva vuosi yhteensä. Tämä on jonkinlainen milestone, virstanpylväs. Puolet ensimmäisestä vuodesta on jo kulunut. Pitäisi kai jo helpottaa, mutta vaikeus ei ole edes vielä alkanut. Ulkona on hyytävän kylmää. Laitoin linnuille ruokaa. Jouduin yksin katsomaan noita pieniä ruokailijoita. Tavallisesti olisit seissyt takanani käsi hartiallani hörppimässä samalla kahvia pelkissä boksereissa. Onneksi laitoin sinulle arkkuun villasukat ettei ikirouta pääse yllättämään. (tyhmää)

Olen onnekas, selvisin elossa onnettomuuden hetkellä. Vai olenko? Elämä on lahja, mutta se tuntuu yhdeltä onnettomuudelta. Onni löytyy pienistä hetkistä ja pienistä asioista. En vaan ole nyt samalla aaltopituudella niiden onnenmurusten kanssa. Vaeltelen pitkin kotia. Olen levoton, mikään ei ota tuulta alleen ja kaikki tuntuu pakolta. Pakko nukkua, syödä ja olla elossa. Punainen lanka ei tällä hetkellä ole yhtään punainen. Jotain on murtautumassa suojakilven läpi. Yöt täyttyvät taas painajaisista ja uni on vain mekaanista poistumista valveen tilasta. Yritän saada kiinni Martista, mutta en saa. Alan unohtaa jo äänenkin. Traumaprotokolla, jota pitäisi aina toteuttaa takaumien aikana ei onnistu. Tiedän missä olen ja mitä on tapahtunut. Itselleen jankuttaminen tuntuu tyhmältä ja on vaikeaa olla riittävän vakuuttava, jotta voisi siirtää tietoisuuden pois päälle painavista välähdyksistä ja määrittelemättömästä hankalasta olemisesta. Todellista onnea olla elossa..? No ei.  Väistäm...

Vuosi vaihtui. Tuntui kuin säie napanuorasta olisi rapsahtanut poikki. Sinä jäit menneeseen vuoteen ja minut heitettiin seuraavaan. En olisi halunnut, mutta ei vuosi kysynyt lupaa vaihtumiselle. Tyttö hakee turvaa enostaan. Ehkä se suuri syli tuo juuri sen turvan mitä lapsi juuri nyt tarvitsee. Some pullisteli viestejä kuluneesta vuodesta ja onnentoivotuksista alkaneelle vuodelle. Minä en kirjoittanut mitään, sillä se vuosi oli se, mistä kirjaimellisesti selvisin hädin tuskin hengissä. Ensimmäistä kertaa olin kasvotusten sen oivalluksen kanssa, että meinasin kuolla. Nyt ymmärrän miksi valkoinen on surun väri. Mustakaan ei riitä. Kun mustaa syventää riittävästi, se muuttuu hehkuvan valkoiseksi, timanttisen kovaksi. Pelkään miten selviydyn sinä päivänä, kun tajuan kaiken tapahtuneen. Overwhelming... Konkretiaan voi tukehtua. Miten koota itsensä mikroskooppisen pienistä osasista eheäksi? Erikeeper ei taida nyt auttaa. Tämä vuosi tulee olemaan vielä raaempi kuin viime vuosi. Kauanko ka...