Orastavaa syyllisyyttä
Lapsi sanoi illalla sängyssä. Mikään ei tee mua niin onnelliseksi, kuin se, kun mä nään sun hymyilevän äiti. Hymyilin lisää. En ole tainnut paljon hymyillä viime aikoina. Painin väsymyksen, turtumuksen ja jonkinlaisen tapahtumattomuuden illuusion välimaastossa. Välillä voi jopa hymyillä, mutta sekään ei tunnu irtoavan satasella, vaan puoliteholla enemmänkin.
Mies aina naureskeli, kun halusin pienen koiran. Meille ei mitään lamppuharjaa tule. Kunnon koira sen olla pitää. Ostin tyttärelle koiran. Olin luvattomilla teillä. Pientä syyllisyyttä vanhasta muistista. Silti vähän nauratti, kun uskalsin repäistä. Tulen olemaan aivan tupella pennun kanssa. Ei minulla ole oikeasti aikaa eikä paukkuja hoitaa koiraa, mutta hankin sen silti. Välillä kaduttaa, vaikka pentu ei ole edes vielä tullut, välillä jämähdän haaveilemaan mitä kaikkea pitää hankkia ja miten ehdin hoitaa kaiken. Hyvä vai huono ratkaisu, en tiedä. Tein sen kuitenkin.
En taaskaan nuku. Viime yönä katsoin kelloa viimeisen kerran 5.15. Huomenna pitäisi mennä töihin ja herätys on 6.05. Mun lyhyellä matikalla tällä aikataululla ehdin torkahtaa vajaan tunnin. Mahtavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti