Kohtaamisia

Maanantai on se päivä, kun olen kulkenut vuoden tätä polkua. Kohdannut kaiken vuodenkiertoon liittyvän kertaalleen yksin. Maanantaina olen ollut leski vuoden verran. Vein syntymäpäiväkukat jo viikon ennakkoon haudalle. Itku ei enää tullut. Jotain on muuttunut. Haikeaa, kyllä. Ei riipivää surua, vieläkään. Olen kadottanut jonkin yhteyden Marttiin. Ehkä kymmenen vuoden napanuora on viimein katkennut.

Kävin mökillä kohtaamassa tapahtumapaikan. Luulin kummitusten nousevan, pään pullahtavan järven selältä pintaan ja psyyken hajoavan tyystin. Minusta ei tuntunut oikeastaan miltään. Olen unohtanut onnettomuudenkin. En kyennyt enää järjestämään sitä kauhuelokuvaksi päässäni. Järvellä oli hiljaista, vettä ripsi hiljalleen. Tyhjää ilman Marttia. Ei muuta. Olen kohdannut nyt sen pahimmankin paikan, ja selvisin siitä voittajana. Voitin itseni, pelkoni, mieheni aaveen ja monta asiaa joita en osaa nimetä. 

Päällimmäinen tunne, joka eilisestä jäi on kaiho ja kiitollisuus. Niin moni ihminen on tukenut, kuunnellut, auttanut ja sietänyt aikamoista paskaa minulta. Kuinka ikinä voin kiittää riittävästi. Ei minua pelastuslaitos pelastanut, lähimmäiset sen tekivät. Kiitos teille siitä kaikesta menneestä ja vielä tulevastakin! 

Mieli jakaa tunteita kuin lottopalloja. Viikon aikana skaala on helpottuneesta hilpeydestä itsetuhoisiin ajatuksiin. Paljonko yhden ihmisen pitää jaksaa ajatella? Liikaa, jos minulta kysytään. Minulle sanottiin, että hae tukea Herrasta. En osaa tukeutua abstraktiin asiaan, joka kirjan mukaan antaa ja ottaa mielensä mukaan, jakaa meille sen mitä ansaitsemme. Minä luotan mieluumin siihen, mitä minulla tässä on. Perhe, koira, työ ja ehkä jopa tulevaisuus. Painotan tosin tässä vaiheessa vielä sanaa ehkä.