Lesken lehti

Sain luvan lähteä töihin. En sillä tahdilla mitä itse ajattelin, mutta lupa kuitenkin. Saan tehdä tammikuulle saakka puolikasta työaikaa ja laskeutua pehmeästi takaisin aikuiseen arkeen. Pelottaa ja innostaa yhtä aikaa. En tiedä kumpaa enemmän. Pelkään työpaikan laukaisevan jonkin pitelemättömän ikävän, sillä päivittäin kävelimme pukuhuoneille asti käsikynkkää ja lähdimme pois samaan malliin. Nyt menen yksin, lähden yksin, tulen kotiin yksin, olen tässä ja nyt. Yksin. Kun opiskelin sairaanhoitajaksi, en kokenut ammattia kutsumuksena. Se oli vain ammatti muiden joukossa. Nyt olen iloinen päästessäni hoitamaan potilaita ja tekemään sitä työtä mistä pidän. Käsittämätöntä välillä, mistä näitä positiivisia ajatuksia virtaa, vaikka pitäisi olla murheessa ja alhossa. Pää kieltäytyy vaipumasta täydelliseen kurimukseen, mikä pelastaa minut monelta.    Jos nyt jäisin sohvalle makaamaan ja luovuttaisin, niin kuin tekisi mieli valtavan paljon tehdä, masentuisin ja menettäisin toi...

Uni ja valve sekoittuvat joskus, eikä tiedä, mikä on unta ja mikä todellista. Unesta ei muista mitään, ehkä haamuja sieltä täältä, mutta ei mitään kokonaista ja hereilläkään ei ole, mikään ei näytä todellisia kasvojaan. Martti kävi yöllä kotona. En muista unia mitä näin, mutta jostain tiesin, että Martti on nyt kotona. Pelotti ihan älyttömästi. En nähnyt ketään, mutta tiesin, että Martti on löytänyt kotiin. En muista sitäkään, mistä tiesin hänen tulleen kotiin. Käskin mennä pois. Sanoin, että pelottaa. Ei kuolleiden kuulu enää tulla. Olen kaiken tämän ajan pelännyt lapsellisesti, että mies alkaa kummitella minulle. Nytkö se alkaa. Myöhemmin uneksin illallisesta. Järjestäisin yllätyksenä pihvi-illallisen. Sitten uni sanoi minulle, turhaa mietit paistettuja punajuuria, mies on kuollut. Saat syödä mitä mielesi halajaa.  En liiemmin välitä tuosta unen ja valveen välitilasta, missä kaikki on mahdollista. Se on aika karmiva paikka. Kaikki voi tulla päälle, mitään et pääse pakoon...

Martti kuoli 12 viikkoa sitten. Se tuntuu edelleen epätodelliselta, hankalalta käsittää ja hyväksyä. Kulunut aika tuntuu kamalan pitkältä. Kolme kuukautta. Silti se on mitätön aika. Uusittu lääkitys vetää pään mykkyrälle ja pitkät päälle, mutta silti uusi kombo toimii. Jos olenkin hieman sekaisin ja usvassa päivällä, mutta... Nukun yöllä. En ole nukkunut vielä kertaakaan näin hyvin näinä 12 viikkona. Neljä tuntia yhtäjaksoista unta ja kokonainen unisaldokin yöltä yli kahdeksan tuntia.  Keho on vaatinut koko päivän lisää, lisää ja vielä kerran lisää unta. Kun univelka lähtee purkautumaan, nukkua voisi vuorokausia putkeen. Sen varmaan tekisinkin, jos olisi mahdollisuus. Olisi ihanaa vain nukkua. Antaa mielen hommailla omiaan ja kehon levätä. Kehokin on jo lopen uupunut kaikkeen tähän kemialliseen epätasapainoon lääkkeiden kanssa sekä unen puutteeseen.  Viikko aikaa päästä jaloilleen lääkkeiden kanssa, niin ettei pää ole enää ihan pumpulissa ja jalat hyytelönä. Menen tak...

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...

Liiallinen pään tonkiminen lyhyessä ajassa on pahasta ihmiselle. Aivot raiskataan, mieli nussitaan tohjoksi. Siinäpä sitä sitten hehkeä elämä hetken aikaa. Hätähuuto palasi, reaktio muuttui. En enää vain katsele tapahtumaa ja pilko sitä osiin, tuossa se nyt huutaa, sitten se hukkuu. Nyt tulee hyytävä paniikki. Syke nousee, iho hohkaa kylmää itku pulppuaa lähteenä ja hengitys salpautuu. Kerta toisensa jälkeen elämä loppuu siihen huutoon. Kuinka todelliseksi se alkaa muuttua hetki hetkeltä.  Tunnen kehossani hukkumisen. Tunnen kuinka keuhkot täyttyvät vedellä, korvissa kohisee oma veri, tukehtuminen polttaa kylmänä keuhkoissa ja jäsenissä. En käsitä miten voin sen tuntea, kun en ole hukkunut kuin henkisesti. Silti tunnen hukkuvani useita kertoja päivässä. Vain pieninä hetkinä, mutta se riittää.  Silti elämässä on jotain kaunistakin. Jos enkelikuoron voisi kuulla, kuulisin sen joka ilta katsoessani omaa lastani, joka nukkuu. Niin kaunis, rohkea ja rakkaudella tehty. Jos ...

Takana on 12 viikkoa unettomia tai huonon unen öitä. Haluaisin vain nukkua, yötä päivää. En millään saa motivoitua itseäni tekemään mitään. Haluaisin vain nukkua. Vain nukkua haluaisin. Nukkua haluaisin vain...  Tällä viikolla on jokaiselle päivälle joku tapaaminen. No rest for the wicked. Toivon, että psykiatri purkaa mielialalääkityksen pois ja antaa unettavia lääkkeitä tilalle. Tuntumattomuuskin ottaa voimille. Mieluumin tuntuisi edes jotenkin, mutta viileä ihan sama alkaa ottaa veronsa. Ei saa mitään aikaan, ei jaksa kiinnostaa.  Autolainan siirtopaperit tulivat tänään. Ahdistaa jo ajatuskin virastoissa  juoksemisesta ja vakuutuspapereiden järjestelemisestä. Eikö tämä paperihelvetti koskaan lopu? Vähät voimat palavat virastojen luukuille ja paperivuoriin.  Tämä kaikki on verottanut kahdeksan kiloa painoa, tuonut lisää harmaita hiuksia, saanut aikaan kestopäänsäryn ja johtanut minut jonkinlaiseen turtaan välitilaan, jossa tuleva elämä painii menneen k...

Ulkona on satanut rankasti illasta saakka. Heräsin yöllä moneen kertaan sateen kohinaan. Aiemmin oli aina kodikasta kömpiä miehen selän taakse peittojen alle nukkumaan sateen ropistessa kattoon. Tietäen, ettei kylmä ja märkä yllä kotiin saakka. Ihminen on sopeutuvainen. Vaikka olo kotona on turvaton ja kaikin puolin höntti, täältä puuttuu jotain suurta (105 kiloa miestä), olin illalla iloinen ja onnellinen kömpiessäni untuvapeiton alle lapseni viereen nukkumaan sateen ropistessa kattoon. Eikä se sade päässyt sisään.  Puhuminen on rankkaa. Ystävä kävi ruokavieraana ja puhuimme monta tuntia. On mielenkiintoista, kuinka ihmiset ovat nähneet erilaisen ulottuvuuden meidän elämästämme. Kaikki on niin kokemuksellista. Moni asia on jäänyt sittenkin vain tänne meidän kotiin meidän asiaksemme. Olemme onnistuneet suojelemaan elämäämme ja perhettämme. Se ei varmaan aina ole hyvästä, mutta toistaalta yksityisyys on kultaa kalliimpaa välillä. Olin illalla jo kahdeksalta uupunut ja valmis nu...

Palasimme terapiassa tänään tapahtumiin onnettomuusyölle. Tunne on peto, joka vaanii, hyökkää ja syö elävältä. Suurin niistä kaikista tunteista on syyllisyys. Se tulppaa kaiken muun. Vasta nyt onnettomuutta pystyy katsomaan tapahtumien jatkumona, ketjuna eikä irrallisena kuplana. Välimatkaa on nyt tullut sen verran, että näkee jo tapahtumat tapahtumina eikä irrallisina kauhuina. Kauhu on kadonnut. Tilalle on tullut kipu, syyllisyys ja voimattomuus tilanteen ylivoimaisuuden edessä. Kävin niin syvällä jossain tapahtuneessa, että palelen horkassa, sydän hakkaa ja lihaksia särkee. Elin jotain uudelleen fyysisesti. Kerrassaan hämmentävä kokemus palata takaisin siihen hetkeen ja purkaa sitä osiin. Onnettomuuden anatomia, sitä ei löydy oppikirjoista. Onnettomuus on usvaa, joka ottaa pedon muodon tapahtuessaan. Se syö myös tunteen tavoin uhrinsa elävältä ja jättää taakseen läjäpäin kituvia.  Jos olisin tiennyt sanovani viimeisiä sanoja miehelleni, en ehkä olisi kysynyt menetkö vie...

Nauroin tänään. Tuntuipa erikoiselta. Minua kyyditettiin potkulaudan tavaratelineellä pitkin sairaalan käytäviä. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Istuin lounaalla lääkäriystävän kanssa. Puhuttiin metsäkoirista ja hirvestyksestä. Mahtista. Ehkä ensi syksynä hankin tykin ja ammun hirvimerkin, rämmin metsässä ja saalistan ruokaa. Jos sisäinen mies pitää löytyä selviytyäkseen, taidan kaivaa esiin luolamiehen, ugh!

Valvoin yön, taas. Eilinen taisi olla jotenkin uuvuttavampi kuin tuntuikaan. Kaikenlaisia pieniä ajatuksenpoikasia poukkoili päässä, ei mitään suurta ja häiritsevää. Aamulla oli pakko nukkua, kun tyttö oli mennyt kouluun. En ole sallinut itselleni aiemmin aamuisia unia, mutta tuntuu etten kykene toimimaan, jos en välillä nuku. Kotimatkalla kaupasta liikenneympyrä laukaisi jonkin mystisen ajatusten ketjun. Se laituri. Vitivalkoinen iho, harmaat maihinnousukengät tiukalle sidottouina. Resut shortsit, rakkaimmat kaikista vaatteista alta  näkyvät uudet bokserit. Jykevä rintakehä paljaaksi riisuttuna valvontalaitteineen. Se ei liiku. Se ihminen siinä oli oikeasti kuollut. Ihan oikeasti. KUOLLUT! Ja minä koskin sitä ihmistä. Kankeaa ja kylmää. Katsoin kermanvalkeaa ihoa, ylös pullahtanutta palleaa, oksennusta kasvoilla. Miksi ne viikset olivat niin suttuiset? Ei silloin tuntunut, että se kaikki oli kuolemaa. Tänään ymmärsin murusen verran, että elämässäni on käynyt kuolema, jota ole...

Elämä on joko tai. Ei ole tilaa harmaan sävyille. Tapahtunut kaikkoaa johonkin ja kellun välitilassa, kuin epäsikiö kohdussa odottamassa tuomiota ja syntymää. Odotan edelleen sitä hyökyä, suuria tunteita ja todellista tuskaa. Suurta oivallusta. Kävin tänään vertaistukiryhmässä. Suru on ihmisen muotoinen ja näköinen. Minä olen mutantti. Tunteeton, muodoton möykky, joka mekaanisesti suoltaa hienoja sanoa ja toistaa tapahtuneen, vaikkei sitäkään kunnolla enää muista.  Päällimmäinen tunne oli, kuinka voin näitä surun ja murheen romuttamia ihmisiä auttaa, kunnes tajusin, ettei minun varmaan pitäisi ajatella näin, olen samalla viivalla niiden ihmisten kanssa. Silti ammattiminä kiehnäsi koko ajan kainalossa ja sanoi, auta edes vähän, tue edes hieman. Onko helpompaa kantaa toisten surua kuin omaansa? En osaa edes olla surullinen, olenko jäänyt pysyvästi johonkin välitilaan? Yritän kovasti ajatella tapahtunutta, mutta jostain syystä ajatus ei kulje. Se pysähtyy täysin ja saatan ist...

Taas on yksi viikko kuljettu loppusuoralle. Miksi ei tunnu miltään? Kaikki on yhdentekevää ja motivaatio lähteä tai tehdä on oikeastaan miinuksella. Sohvalle hautautuminen kuulostaa ehkä ainoalta potentiaalilta idealta. Voisin nukkua koko ajan, jos saisin valita. Katselen miestä valokuvasta ja kasvot ovat kyllä tutut, joo, mutta silti tuntuu vieraalta, että tuo ihminen on asunut kanssani melkein kymmenen vuotta saman katon alla. En osaa sijoittaa häntä enää kotiin, autoon tai muuhunkaan ympäristöön. Muistikuvia tupsahtelee, mutta jos ajattelemalla ajattelen, sen ihmisen sijoittaminen minun elämääni tuntuu kummalliselta ja vääristyneeltä. Tekevätkö psyykenlääkkeet tämän vai onko joku prosessi nyt jumittanut? Tuntuu hullulta syödä mielialalääkettä ilman masennusta. Ahdistus helpottaa hiljalleen, myönnettäköön, mutta en ole hirmuisen onnellinen, jos lääkkeet saavat minut tuntemaan oloni ulkopuoliselta omassa elämässäni. Ehkä se kuitenkin on tämä leskeytyminen. Sivusta katselen elämää...

Vetää todella hiljaiseksi, kun katselee uutisia näinä päivinä. Hallitus iskee leikkurinsa juuri sinne, missä minä olen töissä. Rahasta tulee olemaan muutenkin tiukkaa, eikä se auta, että pitää alkaa pelkäämään saikkuja, koska ne laskevat palkkaa, pitänee hankkia joku sivutienesti paikkaamaan palkattomat arkipyhät. Ja etsiä varmaan jostain varamotivaatiota tehdä töitä, kun lomakaan ei enää kerry entiseen malliin. Ehkä haen mukaan politiikkaan ja eduskuntaan, jotta saan kunnon palkan, täyden loman ja korvaukset niin kuin ne kuuluu saada. Hallitus lietsoo todellista pelkoa pienen ihmisen sisään. Olen oikeasti huolissani selviytymisestä, kun minun työtänikään ei enää arvosteta senkään vertaa mitä sitä on aiemmin arvostettu. Sairaanhoitajat eivät muutenkaan tienaa mitenkään huippuluokkaisesti työn vastuuseen nähden. Sama koskee poliiseja ja palomiehiä.  Jotenkin alkaa tuntua, että pääministeri on susi lammasten kuteissa. Laupias teko pakolaisten hyväksi alkaa tuntua julkisuuskuvan ...

Yöllä on sinistä, kun herään kahden kolmen maissa. Elämä ei tunnu miltään. Vaikka muistikuvat alkavat tasoittua ja vähentyä, tullessaan ne ovat raaempia kuin aiemmin. Nyt ne tuntuvat todemmilta, eivät pelkältä elokuvalta. Valokuvia on vaikea katsella. Niistä muistuu mieleen, että oli joskus elämä, joka oli toisenlainen. Muuten sen voi hetkeksi unohtaa ja elellä vain.  Pitäisi tehdä kaikenlaista pientä, laittaa pihaa, siivoilla, käydä anopin luona sairaalassa. En saa aikaiseksi mitään, paitsi villasukkia. Vein tytön eilen lääkäriin, koska syyslentsu sai aikaan julmetun yskän ja öisin kuulostaa siltä ettei tyttö saa henkeäkään kunnolla. Lääkäri ei tajunnut ollenkaan miksi minua huoletti sahaileva lämpö ja haukkuva yskä. Ei se tajunnut, että minä pelkään että se lapsi lakkaa hengittämästä. Muuttuu sekin siniseksi ja kuolee pois.

Sain viimein hautajaiskuvat. Tuntuu todella epätodelliselta ja utuiselta katsella noita kuvia. Aivan kuin tuo päivä kaikkien näiden muiden joukossa olisi jotenkin kadonnut muistista. Mieli on tehnyt täydellisen puskurin tämän asian ympärille. Sitä ei vain ole olemassa. Jos siinä jotain positiivista on, painajaisetkin ovat loppuneet ainakin hetkeksi. En minä nuku juuri, mutta jos nukun, uni on vain unta. Ei uneksimista sen suuremmin. Kymmenen vuotta elämästä on kadonnut savuna ilmaan jättämättä suuremmin jälkeä itsestään. Arkkua katsellessa tuntuu pöljältä ajatella, että siellä makaa ihminen, jonka kanssa olen tehnyt lapsen, rakentanut elämän ja yhteisen kodin. Jakanut ilot ja surut. Siellä ne vahvat kädet ovat, peiton alla. Silmä ikuisesti ummessa näkemättä enää mitään.  Olen päätynyt siihen pisteeseen, ettei mikään tunnu miltään. En jaksa puhua kenellekään, ei ole asiaa. Kaikki on sanottu. Onnettomuuskin alkaa kietoutua usvaan, enkä muista sitäkään kunnolla. Voisin istu...

En usko enkeleihin, mutta jos olet siellä jossain, sinua tarvittaisiin nyt. Minulla on valtava huoli perheestäsi. Meillä ei ole enää särkymävaraa, suojele nyt omiasi ja anna heille voimaa elää. Jooko? Ja jos olet enkeli, katsoisitko myös meidän kahden perään? Pelkään pimeää, pelkään menettämistä ja pelkään elämää ilman sinua.  Näin tänään kuvan kivestä. Se oli kaunis. Toivottavasti et pahastu perhosista. Ne muistuttavat minua siitä päivästä, kun muutimme tähän, nykyiseen kotiimme ja takakuistilla katsellessani suruvaippa istahti kädelleni. Rakastan perhosia. Ne ovat kauniita ja hauraita. Niin kuin elämäkin kai omalla tavallaan on.  Kaipaan ääntäsi, täällä on hiljaista. Iltaisin tulee pimeää ja olen liian kaukana sinusta, en voi edes sytyttää kynttilää haudallesi valaisemaan pimeyttä. Vaikka ethän sinä varsinaisesti sitä valoa kaipaa. Eihän se tomumaja mitään näe. Sielu valaisee kai itse tiensä pimeässä.

Äitisi ei ole kunnossa. Lupasin sinulle talvella pitäväni huolta vanhemmistasi, jos sinulle tapahtuisi jotain. Sinulle tapahtui. Istuin eilen tunteja sairaalassa äitisi vuoteen vierellä. Onko rakkaus sitä, että pitää lupauksensa, vaikka toinen on kuollut? On kai. En halua, että pettyisit minuun. Vaikka voiko kuollut enää pettyä? Ehkä on olemassa jokin viimeinen kosminen tapaaminen vielä joskus jossain, enkä haluaisi, että se päättyisi siihen, että olet vihainen ja pettynyt minuun. Minua painaa ajatus siitä, että luotit minun pelastavan sinut. Ajattelitko selviäväsi, kun riensin apuun? Vai ajattelitko, että turhaan tulet, ei tule onnistumaan? Lupasin auttaa. En ole koskaan joutunut niin suurta lupausta rikkomaan niin täydellisesti.  Kävin töissä. Olin valmistautunut siihen, että palaisin viikon kahden kuluessa sorvin ääreen. En saanut lupaa. Kuukausi vielä pitää tehdä pesäeroa sinuun kotona. Sain lisää lääkkeitä. Nyt pitäisi nukuttaa. Heräsin taas kahdelta. Sinun Elvis cove...