Lesken lehti

Harmaannun. Kaikki uudet kasvavat hiukset ovat hopeaisia. Aika ei kultaa se hopeoi. Kannan tätä kaikkea nyt myös näkyvästi mukanani. Onneksi harmaa on minusta vain eleganttia. Martti sanoi aina että hopea pukee minua paremmin kuin kulta ja nyt sitä hopeaa sitten löytyy koko rahan edestä. Näkisipä minut nyt.  Pelasin tytön kanssa lautapelejä aamulla ja ne laukaisivat taas äänien vyöryn. Kuulin Martin vähän väliä. Pelaamisesta ei tahtonut tulla mitään. Pienet pirstaleet muistoista ovat hankalia, kun kokonaisia muistoja ei tahdo kuitenkaan löytyä. Tahtoisin kovasti osata surra ja muistella. Ei se suru kuitenkaa käskemällä tule enkä saa mitään kosketusta niihin tunteisiin. Ne ovat tiukassa paketissa. Patoluukku on kiinni. Tytön mukaan taivas on rikki, kun sieltä ei sada lunta vaikka pitäisi.

Yks rokkibändi lauloi joskus, die die die my darling... Osuvaa. Sinä kuolet kuolemasta päästyäsi. Kaksi viikkoa on ollut aika ajatuksetonta aikaa. Energia on mennyt elämiseen ja olemiseen. Muisti antaa taas kauhatolkulla vaikka pipetillä voisi ehkä tipan ottaa. Tänään olen toistolla kertonut tyttärelle, että olet kuollut. Vain ne sanat: "Kulta mulla on sulle tosi pahoja uutisia, isi on kuollut. Isi hukkui tuonne järveen...." Ja lapsi itkee, eikä kyseenalaista.  On niin hankala pukea sanoiksi sitä ristiriitaa. Tietää, että toinen on kuollut. Ymmärtää sen. Sitten kuitenkaan ei ymmärrä eikä hahmota saati sitten tajua mitä on tapahtunut. Mekaanisesti osaan kertoa tapahtuneet asiat ja mekaanisesti voin sanoa, että tajuan tapahtuneen. Sitten todellisuudessa minulla on mielessä pallo täynnä pahaa ja siinä on pieni reikä josta välillä purskahtaa kuumaa pahuutta tietoisuuteen. Siltikään sitä ei jotenkin ymmärrä. Tulee vain pahapahapaha olo ja huutoitku, mutta sitten se reikä tulp...

Pulahdit pinnan alle töissä. Selailin huolettomasti puhelinnumerolistaa heräämön seinässä, siinä oli sinun nimesi ja numerosi, kombo meidän syntymävuosista. 8074. Ainoa numero, jonka muistin ulkoa aloittaessani töissä. Pulahdus hajosi nopeasti, päivä rullasi ja työt tuli tehtyä mallikkaasti. Sankaritunnelmaa.    Kotimatkalla Maikkulan liikennevaloissa hukuit, kuolit ja painuit pois. Huutoitkua kotiin saakka. En muistanut, että olet kuollut. Hysteerinen nainen osaa ajaa autoa, totesin kotipihassa nikotellen räkä poskella. Paperiakaan ei ollut saapuvilla. Jotenkin odotin sinun tupsahtavan siihen viereiselle penkille, mutta etpä tullut et. Kuolit oikeasti melkein neljä kuukautta sitten ja vieläkin haksahdan samaan vanhaan. Olet tulossa jostain kaukaa, kohta olet täällä. Sitten muistan taas, vaikken oikeastaan ymmärrä sitä mitä muistan. Sakeaa...

Kaipaan hetkiä, kun juteltiin.  Kaipaan hetkiä, kun maattiin vieretysten sängyllä lukemassa.  Kaipaan hetkiä, kun ei puhuttu mitään.  Kaipaan hetkiä, kun olit läsnä, tässä ja nyt. Kaipaan hetkiä, kun oltiin rakastuneita. Päivät soljuvat pikaisen hitaasti. Olet poissa minusta, elämästä ja kodista. Muistaisinpa sinut. Elämä on väkivaltaa.

Kaunis, kaunis unohdus. Viet hetkeksi kaiken toden pois. Suurimman ahdistuksen hetkellä taivas paloi. Se oli uskomattoman kaunis, mutta ei tuonut lohtua eikä vienyt tulipalloa sisältä pois. Henkinen selkäranka oli katkeamaisillaan, kunnes unohdus viimein saapui.  Olen lipunut pari päivää jokseenkin seesteisessä tilassa, missä mitään pahaa ei ole tapahtunut eikä mikään ole vinksallaan. Menen vain ajan mukana, tikittelen kellon tahtiin sekunti kerrallaan kohti seuraavaa ilman sen suurempaa päämäärää tai tavoitetta.  Näin yöllä unta kolareista, räntäsateesta, tukehtumisesta ja puuttuvista osista. Lapsi näkee painajaisia kodin palamisesta ja itkee iltaisin. Nukkumaan meneminen pelottaa. Koti palaa varmasti jos ummistaa silmänsä hetkeksi ja kaikki tärkeä palaa poroksi. Mitä siihen voi sanoa? Ja tylyä, mitä siihen jaksaa sanoa, mitä hienoa asiaa jaksaisi hokea kunnes pelko lakkaa? Kun jaksaisi olla se tukeva ja turvallinen vanhempi, joka keksii aina jonkin turvapisteen el...

Kävimme tänään katomassa vampyyrinäyttelyä museossa tyttären kanssa. Vietimme mukavaa aikaa yhdessä. Silti se jotenkin väsytti, vaikka oli kuinka mukavaa. Eilinen kummitusten esiinmarssi sai jatko-osia tänään riittävästi.  Tuomiokirkon kellot muistuttivat kuolinkelloista. Neljäkymmentä kertaa kello kumahti merkiksi maanpäällisen taipaleen lopusta. Jokisuistossa aallokosta näkyvät kivet muuttuivat ihmisen pinnan alle painuvaksi pääksi. Oletko tosiaankin painunut pinnan alle ja mennyt pois? Haista paska! Olet rakas...

Töissä iski hirvittävä ahdistus. Vatsassa velloi merisairaus, hiki pyrki pintaan ja oksennus suuhun. Oli hankala keskittyä olemaan läsnä, teki mieli rynnätä piiloon imemään peukaloa sikiöasennossa. Kuuntelin, keskustelin, yritin pysyä kiinni hetkessä ja pitää pokerinaaman kunnossa, vaikka tuntui että tuoli kiikkui kuilun laidalla ja minä mukana. Takautumien kanssa on vaikeaa pysyä hetkessä.  Miksi elämä sattuu näin paljon? Monilla ihmisillä on varmasti vielä suurempi tuska kannettavanaan, mutta silti tuntuu, että oma pysäkki on se pahin, mikä on olemassa. Ei kenelläkään voi olla näin pahaa. Ahdistus muuttaa ihmisen itsekeskeiseksi märehtijäksi. Minä, mulle, mun.  Haluan syrjäytyä rauhassa. Perustaa oman talvehtimon ja käpertyä kerälle peiton alle, herätä sitten, kun elämä ei ole enää paskaa. Palata sitten, kun ihmiset eivät enää tunnu hankalilta. Jos minulla ei olisi lasta en usko, että voisin mitenkään motivoida itseäni nousemaan edes sängystä aamuisin. Saati sitten ...

Näin yöllä unta, että vajosin tajuttomaksi ja kouristelin. Sinä tulit elvyttämään minua. Puhalsit minuun elämää ja rauhoitit kunnes kouristelu lakkasi. Unessa rakastimme hetken toisiamme arkisen turvallisesti ja pidimme huolen toisistamme. Kuolema ei tullut väliimme. Heräsin, palelin horkassa ja vapisin, joustinpatja jojotteli selän alla, kas kun ei natissut. Uni tuli nopeasti takaisin, mutta ehdin tovin syyttää itseäni, miksi en voinut puhaltaa sinua täyteen elämää..? Öinen kaupunki lauantaina tuntui vieraalta ja kolkolta. Keskustassa maleksi sankoin joukoin nuoria miehiä, en kuullut sanaakaan suomea. Minua pelotti. Pelotti, kun et ollut turvana vierellä. Kapakat tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. En nauttinut ihmisten näkemisestä. Joka puolella pariskuntia, onnellisia ihmisiä tai saalistajia. Mietin, näkisitpä minut nyt. Yksin kaupungin yössä, juomassa limsaa, seisomassa yksin keskellä ihmisten tungosta ahtaassa kuppilassa, yrittäen sulautua joukkoon. Siinä minä olin, ei kukaan ei ken...

Tänään on tyhjää. Ei tunnu miltään. Ulkona paistaa aurinko. Yleensä rakastan syksyä. Olen syksyn lapsi. Kirpeät aurinkoiset syyspäivät ja kuura nurmella ovat minulle yleensä miellyttäviä kokemuksia. Nyt ne eivät herätä mitään tunnetta. Ne vain ovat olemassa. Meni yli vuorokausi toipua kahdesta työpäivästä. Miten ikinä jaksan tehdä täyttä työaikaa? Haluaisin jaksaa, mutta oikeastaan motivaatiota jaksaa ei ole. Ainoa syy hengittää on lapsi. Se rakas pieni isänsä näköinen kovanonnen soturi, joka porskuttaa urheasti menemään. Rakkauskin sattuu. Välillä tuntuu, että olen riistänyt isän tuolta lapsipoloiselta, vaikka kaikkeni tein ettei niin olisi käynyt. Tuntuu, että kovin moni on vihainen minulle tapahtuneesta ja syyttää minua valinnoistani. Ei näin varmaankaan ole, mutta silti tuntuu siltä. Jokin on vetänyt käsijarrun päälle ja kaikki tekeminen tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. En vain kykene toimimaan. Tarvitaan järjetön määrä päättäväisyyttä, että saa roskat vietyä tai pesty...

Pahan olon myrskyt tulevat kysymättä aikaa, paikkaa saati lupaa. Ahdistus kumoaa kaiken pienen positiivisen tieltään ja jättää jäljelle suurta tyhjää kyvyttömyyttä. Sohvan reunalla istuessa voi mennä tunteja. Keho ei suostu liikkumaan ja sisällä palaa katkera tuli, tuottaen fyysistä kipua. Itku vähän helpottaa, mutta ei juurikaan. Kaivon pohja alkaa häämöttää. Näen julmia painajaisia. Pahempia, kuin koskaan ennen. Lapseni silvotaan edessäni, kotini poltetaan, mieheni revitään kappaleiksi, minä en voi auttaa. Unen ja valveen horrostilassa pää täyttyy äänistä. Jossain keskustellaan. Aivan kuin televisio olisi päällä, vaikka tiedän sen olevan kiinni. Olen hereillä kuulen kaiken, mutta unen on oltava jossain lähellä, koska nämä äänet vaikenevat heti kun kohotan pääni tyynystä. Puhuvatko lääkkeet vai hajoaako psyyke? En tiedä. Lääkkeet kyllä psykologin mukaan tuottavat vilkkaita unia ja elävän tuntuisia vaikutelmia nukahtaessa. Ehkä siis lääkkeet.  Kuulekohan Martti kun laulan ...

Sinun äitisi on tulossa kai luoksesi. Kuolema on taas lähellä. Ei täällä vielä, mutta pian. Äiti pääsee poikansa luokse. Minulla on ihan tajuton ikävä sinua, itken ja raivoan vain. Tulisit takaisin.  Lupasin pitää huolen vanhemmistasi, epäonnistuin. Taas. Ja taas ehkä joku kuolee. Anteeksi, annathan anteeksi. Minun jälkeeni näyttää jäävän vain ruumisvana. Minun epäonnistumiseni kantavat sysimustia hedelmiä. Aamulla herätessä tuntui ensimmäisen kerran näiden kolmen kuukauden aikana, että psyyke hajoaa, se ei kestä tätä, mikä nyt tulee. Olen epäonnistunut pitämään lupaukseni huolehtia Martin vanhemmista. En saanut pelastettua äitiä ja pelkään lähellä henkivää kuolemaa. Jotenkin koen, että se on minun syyni. Aiheutan vain surua ja murhetta näille ihmisille. Tulevat ja jo kuolleet ovat juhlineet seurassani koko yön ja aamun. Kaikki paitsi Martti. Olisi tullut paikalle pelastamaan minut. Mutta liekö tuo pahoittanut mielensä tästä toisesta peräkkäisestä petetystä lupauksesta. ...

Oivalsin vasta päiviä myöhemmin koomisen tilanteen arjessani. Jaksoi jopa naurattaa... Gigantin kassalla luottohakemusta tehdessä: Myyjä: Sun siviilisääty? Minä: Leski. (Myyjä katselee mua hetken hämmentyneen oloisena ja jatkaa...) Myyjä: Minkä sä näistä nyt sitten otat? Minä: Askon... Jos et tajunnut vitsiä, ei se haittaa, mulla on vain helvetin ankea huumorintaju ja se on periytyvää sorttia. Kotona on nyt sitten uusi mies talossa ja sen nimi on Asko. Se tykkää tiskata, on energialuokaltaan erinomainen ja desibelejäkään ei liiemmin kuulunut kauppaan. Passaa mulle.  Eilen oli aivan järjettömän komeat revontulet taivaalla. Joku niksahti. Ensin revin hepakassa penskan hereille sängystä. Tule katsomaan, täällä ulkona on jotain mitä et ole vielä koskaan nähnyt!!!! Kannoin puoliunessa olevan tenavan sylissä pihalle ja tyttö totesi. Joo äiti, nähty on, vie mut nukkumaan täällä on kylmä. Ryntäsin takaisin pihalle, kun tyttö oli paketoitu sänkyyn.  Sitten ...

Kun hoitaa työkseen ihmisiä, joutuu väistämättä koskettamaan. Henkilökohtainen tila on tuplaantunut. Sinne ei halua ketään. Ei edes omaa lasta. Pitäisi saada olla omassa umpiossa  hetken verran. On vaikeaa hoitaa ja välittää vilpittömästi, kun ei kykene itsestäänkään vilpittömästi välittämään eikä siedä juuri omaakaan seuraa. Hiljaisuus on parasta.  Kunpa oppisin taas nauttimaan työnteosta. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että päivä venyy ja paukkuu loppumatta koskaan. Jokainen muru minusta on pois itseltä. Sitä ei riitä edes paikkaamaan se hyvä mieli, mikä tulee kun potilas on tyytyväinen saamaansa hoitoon. En tiedä voinko edes tarjota tyydyttävää hoitoa potilailleni. Paistaako naamasta kilometrin päähän ahdistus ja kipu? En usko, että hymy jaksaa nousta silmiin saakka.  Työkaverit ovat olleen aivan mahtavia. Kukaan ei vaadi minulta liikoja ja jokainen tajuaa, että ponnistan nollilta liikenteeseen. Taas autolle kävellessä tuntui niin tyhjältä ja orvolta. Yhdessä vuosi...

Tämä maisema ahmaisi minun mieheni. Tuonne kaislikon laitaan loppui minun avioliittoni sylikkäin, tuulen hiljaa kohistessa puissa, lintujen livertäessä. Kesän ainoita aurinkoisi päiviä. Täydellinen päivä (jos ei lasketa lukuun sitä, että menetin mieheni, jouduin särkemään lapseni maailman ja jotain muuta epämääräistä, joka ei suostu sanoiksi muuntumaan). Vielä viikko sitten isä ja tytär samassa maisemassa narrasivat haukia. Kuinka julmaa elämä on?  18.8 Pellon kirkossa seisoi arkku ja mies siellä mukana. Kuinka ikinä pystyinkään seisomaan pystypäin tuon arkun ääressä romahtamatta? Miten kamalalta se kuulostikaan, kun ensimmäisen lapiollisen hiekka paukahti ja ropisi arkun kanteen.  Lähdin eilen ikävän ja tuskan liikkeelle ajamana kohti pohjoista. Sää oli niin syksyinen kuin sää ikinä voi olla. Koko matkan mietin lauantaita, kun jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen siviilisäätyni. Ostin astianpesukoneen ja luottoa varten kysyttiin olennaisia asioita. L...

Ikävä löytyi yöllä. Aamulla kurkussa kuristi ja vatsassa puristi. Rinnassa kaihertaa ikävä. Olen rättiväsynyt ottamaan vastaan lapsen mielenosoitukset, jäkätykset, rutkutukset ja tuiskahtelut. En jaksaisi millään olla se kaikkiruokainen ikuisesti vetävä roskasanko, johon huonon elämänsä voi purkaa. Minun paska arkeni on lapseni lapsuus, joten olen koittanut urheasti olla lähtemättä mukaan rajojen kokeiluun ja murhemielen purkamiseen rähinöinnin kultaisin keinoin. Siedän ja kuuntelen, olen siinä, olen se paska äiti joka ei tajua mistään mitään, mutta silti sitten kaikkein rakkain, kun räjähdys on saatu hoideltua pois alta.  Yksinhuoltajuus vituttaa. En jaksa sitä. Tästä ei saa taukoa eikä lomaa. Ei tilaa antaa omien tunteiden levitä ympäriinsä. Teki mieli itkeä heti kun heräsi. Tietoisuus saavutti taas jonkin murusen todellisuudesta. Se sattuu kipeästi. Haluan ajaa yksin pohjoiseen, istua tunteja haudalla ja olla se surkea leski. Kaipaan hetken yksin elämäni kanssa. Tunteideni ...

Nyt kun on leski... Pitääkö sitä sanoa olevansa edelleen rouva tai leski vai saako sanoa neiti. Tavallaanhan sitä on jälleen neiti-ihminen, mutta toisaalta taas sitä on kyllä tullut oltua aviossa ja jäätyä leskeksi. Leski kuulostaa niin helvetin vanhalta. Neiti kuulostaa paljon paremmalta. En minä enää oikeastaan rouvakaan ole, kun siippa on kalmona kirkkomaassa. Hankaluus. On näinä viikkoina jotenkin päässyt hautautumaan elämän arkistoon tuo avioliitto. Ihan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Se on helpompi unohtaa, kuin pitää osana itseään ja elämäänsä. On helpompaa käppyröidä elämää vastaan ja kieltäytyä taipumasta, kuin velloa surussa ja pysähtyä.  Kummallinen tunne, kun pohtii elämän rullailua uusille raiteille. Joskus minulla on ehkä vielä parisuhde ja kaikkea. Nyt se tuntuu vielä likaiselta ja pettämiseltä, mutta eihän se sitä enää ole. Olen kaikin puolin vapaa, kunhan annan vain itselleni luvan olla sitä.  Mietin aamulla puoliunessa sängyssä koomailles...

Kolmen vuoden tauon jälkeen värjäsin hiukseni. Se tuntui jotenkin mielekkäältä. Ei mitään radikaalia, mutta vähän jotain uutta. Avioliitto latistaa. Ihminen ei enää pidä huolta itsestään. Saa näyttää itsensä rähjäisenäkin, eikä se niin haittaa. Surullinen puoli siinä on se, että menettää sen laittautumisen ja pienten muutosten ilon. Tyytyy näyttämään rähjäiseltä. Tyytyy väljähtyneeseen elämään. Minä kaipasin vähän väriä.  Maanantai vähän pelottaa. En muista enää miltä tuntuu mennä töihin. Se on ollut sivuseikka aika kauan. Miltä se sitten tuntuu yksin kävellä niitä käytäviä ja olla minä? Me ei olla enää me. Me ollaan nyt minä. Harmittaa, etten ole käsistäni kovin kätevä. Haluaisin maalata taulun tai kaksi, mutta se mitä haluaisin maalata ei minulta onnistu. Harmi. Taidan luritella sitten surkeita runoelmiani ja sepitellä tätä köykäistä tarinaani. Yrittää maalata sanoilla ne taulut, jotka eivät pensseleistä ja väripaleteista suostu koostumaan teokseksi.  Lääkkeillä on ...