Avioeroja
Aloin jo helmikuussa nähdä unia, että mieheni vain jättää meidät ja häneen ei saa enää mitään yhteyttä. Hän vain häipyi. Kerroin aina aamulla, että otit taas yöllä eron meistä ja mieheni nauroi, että näetpä sinä tyhmiä unia. Enhän minä teitä koskaan jätä. Juhannukseen saakka näin näitä unia lähes viikottain, sitten ne lakkasivat. Nyt ne ovat palanneet. Joka yö otan uudestaan ja uudestaan avioeron miehestäni. Koskaan hän ei kuole, mutta mieli työstää eroprosessia avioeron nimellä. Tosin nykyään unissa aina sataa katosta vettä tai huoneet tulvivat.
Jotkut uskovat etiäisiin ja on mielenkiintoista pohtia, ovatko enteet tulevasta lopusta oikeasti aistittavissa jossain ulottuvuudessa jo paljon ennen h-hetkeä. Minun etiäiseni, jos nämä niitä olivat, alkoivat helmikuussa. Eipä sitä silti voinut valmistautua mitenkään katastrofiin, joka elämäni pistäisi pysäkille määrittelemättömäksi ajaksi.
Sain puhelun, jossa sanottiin, että tiedän miltä susta tuntuu, olen käynyt läpi avioeron. Miten avioero voi olla sama asia, kuin leskeytyminen? Yhteistä on ainoastaan yksin jääminen. Silti niitä ihmisiä on vielä kaksi ja lapsilla molemmat vanhemmat, ainakin paperilla. Minulla ei enää särkymävaraa ole. Onneksi olen terve kuin pukki. Tapaturma-alttiudesta on syytä päästä eroon ja nopeasti. En vähättele edellämainittuun viitaten sitä, kuinka kusinen paikka avioero ihmiselle on. Kriisihän se on suurimmalle osalle, vaikka jotkut varmasti kokevat helpotustakin avioliiton päättyessä. Uudet rutiinit ja oma elämä pitää kaapia murusista toimivaksi paketiksi, surutyökin on tehtävä.
Silti leskeytyminen on jotain aivan muuta. Ehkä tämä olisi helpompaa, jos puolisoni olisi sairastunut ja olisin tiennyt sen eronhetken lähestyvän. Minä ajattelin viettää eläkepäiväni sen ukon kanssa ja muuttaa mökille kesiksi kalastelemaan (tosin vain kuvaannollisesti, koska pelkään ihan helvetisti kaloja), talvisin voisimme lämmittää takkaa ja lukea rinnatusten tulen kajossa ja haista mummelille ja papalle... Mutta ei. 34-vuotias leski tässä terve ja viikon päästä olen myös virallisesti eläkeläinen.
En tiedä miltä leskeys tuntuu. Mutta tiedän miltä tuntuu olla leskiäidin tytär. Olin pieni tyttö, kun äiti menetti miehensä ja nuoremman tyttärensä, minun isän ja pikkusiskon. Olen usein miettinyt, kuinka äiti jaksoi tuon kaiken kauheuden, mikä oli se kantava voima joka sai hänet taistelemaan ja jatkamaan elämäänsä. Vastausta tähän en tiedä. Mutta toivon sinulle paljon sitä samaa voimaa, joka omaa äitiäni kannatteli läpi vaikeiden päivien, viikkojen ja vuosien. <3
VastaaPoistaEhkä se äitiys on juuri se kantava voima. Äiti minussa pelasti minut hukkumiskuolemalta ja estää minua valumasta lattialle kykenemättömäksi möykyksi. Mitäpä ei äiti lapsensa puolesta tekisi. En jaksa omaa taakkaanikaan kunnolla ja silti kannattelen myös lapseni tuskan. Liekö tämä supervoimaa vai mitä, mutta selviytyä olen päättänyt!
PoistaLuen tätä vasta nyt ja itku tuli tilanteestasi, myös omaakin menetystä peilaten. Se ei ollut leskeytyminen, vaan juuri tuo ero. En halua verrata eikä varmaan ole niin suuri suru, mutta samaa ahdistusta, tuskaa myös miten kantaa lapsen tuska kodin hajoamisesta kun itse on ihan rikki.. siinä tuhoutui juuri myöskin ne kaikki tulevaisuuden toiveet, yhteiset joulut ja juhannukset perheen kanssa ja sen lisäksi menetin puolet lapseni elämästä ja arjesta. Kateutta ja katkeruutta herättää se, että uusi nainen on entisessä kodissa, elää minun entistä elämääni minun mieheni ja lapseni kanssa myös. Erilaisia tunteita, mutta surua sekin. Pitkälti yli vuosi erosta mutta tuska tulee aaltoina. Kuolema on kamalaa, olen menettänyt vanhempani ym. vaikka se ei ole sama asia, mutta kuollut ei pettänyt ja hylännyt ja pitänyt jotakuta toista parempana. Suru sekin.
VastaaPoista