Helikoptereista

Tänään kotipihan yli lensi pelastushelikopteri hurjaa vauhtia. Sillä oli kiire. Itku tuli. Miksi se helikopteri pelasti jonkun muun, miksi sillä kesti puoli tuntia tulla auttamaan meitä? Miksi se ei voinut auttaa minua? Lehdessäkin väitettiin, että mieheni oli löytynyt rantavedestä helikopterin paikantamana, vaikka kopteri oli kauempana ja minä itse kerroin mihin mieheni käsistäni päästin. Ärsyttävää. Toinen itku tuli, kun naapurikunnassa oli kuollut eilen 2-vuotias hukkumalla paljuun. En voi kuvitella sen tuskan määrää, jos minun tuskani on näin suuri...

Helikopterin lapojen sätkätys toi kauhukuvat filmillä silmien eteen ja pyykkiteline vaihtui jälleen kerran kauhuelokuvaksi vajaan kolmen viikon takaa. Näin silmissäni sen ensihoitolääkärin, joka tuli sanomaan ettei elvytyksestä ollut apua. Kyllä minä sen tiesin. Ei kukaan selviä kolmea varttia hukuksissa. Olisitte tulleet ajoissa! Saatana! Ja sitten vielä puhuttiin ensin virkakieltä kollegojen kesken: "Meillä on X 1... Milligramma adrenaliinia, ei vastetta..." Valitettavasti maalaistollokin tajuaa koodin vainajaksi ja sairaanhoitaja kuulijana tajusi myös sen, ettei elvytettävää ole oikeastaan enää ollut.

Tänään heräsi valtava kauna helikoptereita kohtaan ja kateus niitä kohtaan, jotka ovat saaneet avun ja selvinneet.  Juuri ennen mökkireissua oli radiossa uutinen, että tämän vuoden hukkuneiden saldo on 41 henkilöä, joista suurin osa oli miehiä. Naurahdin vielä, kuinka varomattomia tolleroita ihmiset voi olla. Vähänpä tiesin, vuorokausi myöhemmin olin leski ja mieheni hukkunut tollero... Jota helikopterikaan ei voinut auttaa. En ole valehdellut tyttärelleni asiasta kuin yhden kerran. Sanoin, että isin ruumis vietiin helikopterilla pois. Se vain tuli suusta, jotta se kaikki muu ei kuulostaisi niin pahalta... Huono äiti.

Kommentit

  1. Anonyymi23. heinäkuuta 2015 klo 19.53

    Et sinä ole huonoa äitiä vielä tavannutkaan.
    sinä suojelit lastasi raskaalta asialta.
    anna itsellesi aikaa muuta keinoa ei ole.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suolaa

Olet mielessäni, nyt, kohta, vastikään. Koko ajan. Menetys lilluu ympärillä, kuin hernerokkasumu. Se imeytyy huokosiin kuin suola, tekee minusta patsaan, jolla on kivettynyt kuori. Repivä ja raastava suru on ollutta ja mennyttä. Tämä on enemmänkin kaiken uudelleen elämistä, ymmärtämistä niillä eväillä, mitkä olen keräillyt tässä vuosien varrella. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän sattuu. Mittakaava kasvaa päivä päivältä suuremmaksi tuoden mukanaan kipua ja särkyä, katkeruutta ja säröjä.  Yksinäisyys lietsoo tulta hyvällä menestyksellä. On helppoa kompastua itsesäälin asettamiin ansalankoihin. Kun kerran kompastuu, on vaikeaa nousta jaloilleen. Takerrun sinun sielusi rippeeseen sisälläni, kuin viimeiseen oljen korteen. Olethan vielä siellä, sielussani kiinni? Jos et ole, olen aivan yksin. Näethän minut vielä, kuulethan minut vielä? Kuka minut huolii, keskeneräisen,rikkinäisen ihmisen? Kuka näkee repsahtaneen ulkokuoren ohi sen, mitä sisällä on? Harva. Kuka uskaltaa harpata sinu...
Lue lisää

Nääntyjä

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...
Lue lisää

Kaiken näkevä silmä?

Kävin aamulla psykiatrin arviossa. Erityisen haasteellinen aamu sinällään, koska jo yöllä mieleen tuli auki jäänyt silmä. Se tumman metsän ja syvän sinen sekoitus. Pupilli ennemmin pieni kuin suuri. Mihin se näki? Minä olen kaikki nämä 12 viikkoa ajatellut, että mitä se ihminen ajatteli siinä maatessaan ja minut nähdessään. Tänään huomasin, ettei se kaunis syvänsävyinen silmä enää nähnyt. Jotenkin tuntui irvokkaalta, että toinen silmä oli jäänyt auki, mutta toisaalta sain mahdollisuuden vielä kerran katsoa vaikkei se katse enää vastannut. Suru ei tule vieläkään. Pelkkiä fyysisiä oireita. Puistatuksia ja kuvotusta. Lääkkeitä rukattiin. Apteekkireissulla menin kioskin kautta. Kauppias katsoi kummastellen, kun kerroin päättäneeni aloittaa tupakoinnin uudestaan, mitähän valikoimassa mahtaisi olla. Harvinaista kuulemma. Totesin, että tuoreella leskellä on lupa aloittaa tupakointi, jos siltä tuntuu. Kauppias oli samaa mieltä ja esitteli parhaat tuotteensa. Askin takana lukee osuvasti tu...
Lue lisää