Varjoja

Minä en muista kasvojasi. En saa niitä päähäni millään. Näen kyllä ruumiisi heti kuoleman jälkeen ja arkussa, mutta mieli vääristää nekin kasvot väärän näköisiksi. Katson viimeisiä valokuvia sinusta. Miksi sinä et näytä niissäkään itseltäsi? Aivan kuin kuoleman varjo olisi kasvoillasi jo niissä kuvissa. Se et ole sinä. Muistanko minä väärin, vai näytätkö jotenkin väsyneeltä ja kuolevalta niissä kuvissa?

Unissakin näen sinut vain takaa, hahmosi. Etkä koskaan vastaa minulle. Haista paska! Vastaisit edes! Sen verran olet minulle velkaa! Miksi en vain kuollut kanssasi, se olisi ollut paljon armollisempaa minulle. En joutuisi olemaan näin helvetin rikki. 

Kuulen äänesi niin elävästi korvissani, että minun oli katsottava video sinusta ja tyttärestä sekä ensimmäisestä kalasaaliista. Äänesi oli aivan sama, minkä korvissani kuulen. Siinähän sinä olet elävänä, et sinä voi olla kuollut, kun sinä siinä videossa elävänä riemuitset tytön kanssa kalasta. Tule jo kotiin... Jooko? Tämä kaikki tuntuu edelleenkin julmalta pilalta. Lopussa ei kuitenkaan ilmeisesti kukaan tule sanomaan minulle, että olen piilokamerassa? Videon katsominen sai aikaan fyysisen pahoinvoinnin. Oksennus poltti kurkussa ja maha hyrähti sekaisin. Taisi olla karvas virhe kuunnella ääntäsi ja katsoa liikkeitäsi, jotka tunnen kuin omat taskuni.

Kaipaan sinua viereeni nukkumaan. (Yöllä on ihanan hiljaista, kun et ole kuorsaamassa.) Turva puuttuu. Vieressäni ei ole suojamuuria pahaa maailmaa vastaan. Nukun mekaanisesti, pää työskentelee läpi yön ja olen aamulla uupunut. Viime yönä olit kadonnut unistani, aivan kuten kasvosi ovat kadonneet muististani. Kymmenen vuotta sitten kuollut koirani hukuttautui ojaan, se ei halunnut enää elää. Näin kun se käveli veteen ja kävi makaamaan hiekalle, kuolema korjasi koirankin pois. Ja minä vain katsoin vierestä.

Yllä olevan kuvan otin vuosi sitten sinusta Hailuodossa. Pelkkä varjo siinäkin...