Kun pää ei toimi

Täytin eilen työpaikalta tulleen ryhmähenkivakuutuksen paperit ja soitin vielä Kevaan varmistaakseni, että ole lapun oikein täyttänyt. Laitoin hakemuksen ja liitteet kuoreen, jonka olin työnantajalta saanut ja jotenkin hatara pää kai ajatteli, että kuoren logo tarkoittaa maksettua postimaksua tai sitten se pää ei ajatellut kerrassaan mitään. Autossa tajusin, että joo pitää vissiin merkki olla tuossa kuoressa ja yhden nuhjuisen kukkarosta löysinkin. Kuori matkasi pari mutkaa laukussa ja annoin sen suoraan postiauton kuskille käteen, joka oli postilootaa tyhjentämässä. Tarkastin kuoren ja se oli hyvä. Aamulla löytyi postimerkki laukun vuoreen liimaantuneena. Aivot eivät edes kyseenalaistaneet postin lähettämistä ilman merkkiä. Vain rouheaksi jätetty ajatusmateriaali toimii. Kirjeet viedään postiin. Hienoajattelu tökkii, en muistanut, että se maksaa...

Tankkasin auton. Koko kotimatkan kauhuissani mietin, että minkähän pistoolin minä käteeni siellä asemalla otin. Ei ajatus pysynyt koossa. Unohtelen kassalla korttini pin-koodin. Sekoilen nimeni kanssa puhelimessa. Aivan kuin olisi kännissä koko ajan. Pelottaa, että mokaan kohta niin ruhtinaallisesti, että joudun siitä edesvastuuseen. 

Nyt rinnassa sitten puristaa valtava ahdistus niistä vakuutuspapereista. Entä jos sen unohtuneen postimerkin takia ne hakemukset eivät pääse perille ja minä en saa edes paluupostissa sitä kuorta takaisin, kun siinä on työnantajan osoitetiedot... Järki sanoo, että soita vaikka tiistaina (pitänee ensin selvittää, mikä viikonpäivä nyt on) Kevaan ja kysy onko paperi tullut perille ja kerro mitä tapahtui, mutta tunne sanoo, että pilalle meni ja korvaukset jäävät saamatta. Mokasit taas. Et tätäkään saanut hoidettua.

Käsittämisen vaikeus

Koko ajan tuntuu, että tämä on vaan jotain surkeaa pilaa ja puoliso tulee tuota pikaa kotiin. On vaikeuksia käsittää todellisuus. Pienen hetken tajuaa lopullisuuden, mutta sitten mieleen leijuu jo ajatus, että mitähän se tyyppi sanoo, kun näkee miten olen tätä kaikkea hoitanut. Sitten muistan ettei se tyyppi ajattele ja sano enää mitään, se on kuollut. Syke on koko ajan koholla ja jännittää. Odotan odottamasta päästyäni, että mieheni tulee viimein kotiin. Tuntuu samalta kuin odottaisit rakastasi kotiin työmatkalta ja ne viimeiset kitutunnit ennen koneen saapumista kentälle olisivat käsillä. Kohta, kohta! Pää ei tajua vieläkään asian lopullisuutta. Tämä on vain pahaa unta...

Jostain syystä ihmisten on helpompi jättää asiaan takaportti ja sanoa, että ehkä se kuitenkin oli sairaskohtaus. Sydän petti. Silloin asia helpompi käsittää ja ottaa vastaan. Voi kun se sydän olisikin pettänyt, mutta alustavat tutkimukset osoittavat jo sen, että sydän oli kunnossa. Onnettomuus on aina vaikeampi kohdata, kuin sairaskohtaus. Niin näkyy olevan nytkin. Vaikka olen kertonut sata kertaa, ettei kohtausta tullut, silti kuulen puhuttavan, ettei ole varmuutta vielä, josko se kuitenkin olisi ollut se sydänkohtaus. Itkettää. Se sydän petti vain minut ei kantajaansa!