Aika on aika joustava käsite; kolme viikkoa ilman sinua.

Tänään on ollut todella huono päivä. Aika on madellut ja sekunnitkin ovat tuntuneet vuosilta. Alamäki alkoi aurinkolaseista. Viimeisen kerran näin sinun eläessäsi kasvosi mökkikuistilta, kun kuulin avunhuutosi ja juoksin katsomaan pahimman painajaiseni konkretisoitumista. Näin sivuprofiilisi, aurinkolaisit olivat vinossa otsallasi ja nenäsi vielä veden pinnalla, suu jo pinnan alla. Painit voittamatonta petoa vastaan. Se hetki tuntuu taas olevan minuuttien päässä. Lähes käsinkosketeltavana vielä. Kuolit tasan kolme viikkoa sitten. Juuri tähän aikaan.

Se päivä lähti kelautumaan aurinkolasien jälkeen kokonaisuutena päättymättömänä filminä päässä, enkä saa sitä pysähtymään. Pulssi takoo jatkuvasti yli 80, oksennus kolkuttelee kurkussa ja päätä särkee. En osaa keskittyä, olen vankina tässä painajaisessa tänään.

Se päivä oli kaikin puolin omituinen. Sinä nousit todella varhain ja niin nousi tyttäremmekin. Lähdit isäsi kanssa koeajamaan uutta autoa ja äitisi puuhasi keittiössä pannukakkua, ehkä ottaisimme myös syntymäpäivääsi varten leivottua mansikkakakkua mukaan mökille. Olimme jo aamusta matkalla Miekojärvelle, aamu oli pilvinen ja vettä ripsahti muutama tippa tuulilasiin, mutta sitten taivas selkeni. Sinulla oli valtavan kova kiire mökille. Pelkäsin istua kyydissäsi uudessa autossamme, kaikki vivut ja laitteet veivät huomiosi ajamisesta. Olit saanut uuden lelun.

Asetuimme mökille, purimme tavarat ja tunnelma oli ehkä hieman kiireinen. Toimin itselleni poikkeuksellisesti ja tulin sinun ja tyttäremme kanssa rantaan uistelemaan. Minulla oli tunne, että perhe pitää koota hetkeksi. En yleensä tule puuhaamaan kanssanne niitä juttuja, mitkä eivät minua niin kiinnosta. Nyt jokin ajoi minut rantaan. Mietin monta kertaa sisuasi kahlata kainalovesille irrottelemaan tytön uistinta kaisloista jääkylmässä vedessä. Kun olimme lähdössä takaisin mökkiin tyttäremme löysi rantavedessä lämmitelevän mateen, jonka nappasit kiinni paljain käsin. Otin sinusta kuvan puhelimeesi.

Söimme välipalaa ja lämmitimme saunan. Olit jotenkin hiljainen ja etäinen. Saunan lämmetessä kävimme pienellä veneellä soutelemassa. Vene oli niin kiikkerä, että ei siitä uistinta voinut heittää. Se meinasi kaatua heittoliikkeen voimasta. Minua pelotti aivan älyttömästi vaikka rantaan ei ollut matkaa kuin ehkä 15 metriä. Entä jos tämä vene kaatuu ja tyttömme joutuu veden varaan. Pelastusliivien kanssakin kokemus olisi kamala ja vaarallinen. Vaadin sinua soutamaan rantaan. Naurahdit minulle, että kyllähän tästä aina rantaan ui, ei homma eikä mikään.

Saunan jälkeen petasin meille pedit ja grillailimme. Olit vaisu. Tyttäremme ei malttanut odottaa maanantaihin, jolloin olisi syntymäpäiväsi. Hän halusi antaa lahjasi heti. Olit hieman vaivautunut, mutta avasit paketit. Vedit heti Superman-boxerit jalkaasi ja olit iloinen Roger Mooren elämänkerrasta, jonka tyttö oli itse ostanut omilla rahoillaan. Lupasit lukea sen heti, kun edellinen kirja olisi loppu. Olen melkein varma, että ajattelit lahjojen avaamisen etukäteen tuottavan huonoa onnea. Niin sinä aina sanoit.

Kun tyttö oli nukahtanut, minä kysyin olitko vielä aikeissa lähteä narraamaan kuhia, niin kuin olit päivällä aikonut. (Nyt kadun ehdotustani, koska et ehkä olisi lähtenyt, jos en olisi muistuttanut. Jossittelu kuuluu suruun, niin sanotaan...) Vedit vaatteet päällesi, etkä puhunut oikeastaan mitään. Vihellellen lähdit. Se oli viimeinen kerta, kun kasvosi kunnolla näin...

Jostain syystä pelko sykki sisälläni päivän veneretken jäljiltä. Näin sieluni silmin veneen kaatuvan. Juoksin muutaman minuutin välein kuistille jonkin tekosyyn varjolla. Kävin pissallakin kolme kertaa sen vajaan tunnin aikana. Soutelit rauhassa suoraan kuistin edessä järven selällä. Et edes katsonut minua. Viimeisellä kerralla seisoit veneen keulassa ja nostit kiveä ylös vedestä. Menin mökkiin ja toruin itseäni turhasta huolesta. Se vajaa tunti tuntui todella pitkältä. Huoli venyttää aikaa, niin kuin purukumia.

Katselin televisiosta jotain huttua ja pelailin tabletilla. Mökkiin kuului eläimellinen rääkäisy. Painajainen oli käynyt toteen. Minuus hylkäsi minut ja kone tuli tilalle. Juoksin rantaan, riisuin housut ja sukat kivelle. Juoksin veteen, huusin sinulle. Riisu kengät ja takki, olen tulossa, jaksatko!!! Et vastannut, en nähnyt kasvojasi, vain kamppailun. Kainalovesillä henki salpaantui, vesi oli kuin jäätä. Huusin sinulle uudestaan, olen tulossa. Aurinkolasit olivat kadonneet, samoin kuin käsiesi alla olleet airot, kun pääsin uiden luoksesi. Olit minuun selin. Olin varma etten jaksaisi uida luoksesi, olit niin kaukana. Kun saavutin sinut, et enää juuri liikkunut ja nenäsi alkoi painua pinnan alle. Yritin repiä sinua rantaan. Helvetti, kun et suostunut liikkumaan. Olit sininen. En nähnyt kasvojasi.

Kätesi nousivat veden pintaan ja aloit upota. Revin sinua rantaa kohden ja yritin pitää pääsi pinnalla. Vielä olisi aikaa. Tämä on huono vitsi, voisitko lopettaa, ei naurata. Uidaan nyt vaan yhdessä rantaan. Jouduin sukeltamaan pinnan alta vauhtia jotta saisin pääsi pintaan. Kun itse nousin pintaan sinä upposit uudestaan. Uusi yritys, ja taas uusi yritys, ja taas, ja taas. Joka puolella oli huumaava hiljaisuus. Aurinko paistoi. En jaksa enää. Apua! Apua! Miksi kukaan ei vastaa?

Vielä uusi yritys, en pääse enää kunnolla pintaan, vedät minua pohjaan. Nielen vettä. Voinko jo lopettaa? En, joku voisi sanoa, etten ole tehnyt tarpeeksi. Vielä kerran. En saa edes päälakeasi pintaan. Ei sinua auta se, että uitan sinua pinnan alla. Vielä kerran. Vedän keuhkoihin vettä, kun nenäkään ei saavuta pintaa kunnolla. Minun on pakko päästää sinusta irti. Hiljaa vaivut pronssinhohteisen pinnan alle. Hyvästi rakas, pidin sinusta kiinni, kun kuolit, en hylännyt sinua, tiedäthän sen. Rakastan ihan tollona. Miksi teit tämän minulle? En jaksa uida. Aurinko paistaa. Tähän on hyvä kuolla. Rinnallesi.

Minulla on lapsi mökissä! Kone astuu uudestaan puikkoihin. Et jaksa uida, käänny kellumaan. Kellumalla ja polskimalla pääseen kainalovesille. Konttaan mökkiin, kädet ja jalat eivät toimi, ne ovat kuin jäistä sinitarraa. 22.17 hätäkeskus vastaa. Olen niin hengästynyt etten pysty puhumaan, käskevät rauhoittua. Vittu, olen rauhallinen en vaan voi hengittää normaalisti! Helikopteri on tulossa, palokunta, vesipelastajat, ambulanssi, poliisi. Tuntuu kuin olisin ollut vedessä sekunteja. Olen ollut siellä 20 minuuttia. Puhelun loputtua juoksen tienvarteen odottamaan apua.

Ohi ajaa auto, se ei pysähdy vaikka juoksen perään ja karjun loputkin keuhkoistani ulos. Haistakaa paska! Kerkeän juosta tien ja mökin väliä viisi tai kuusi kertaa ennen kuin apu tulee paikalle. Se puolituntinen on elämäni pisin. Aika venyy uskomattomiin mittoihin. Kuulen helikopterin jo kaukaa. Kuistilta ohjaan palopäällikön kaverina pelastusveneen luoksesi, ambulanssikin on paikalla. Yks kaks kaikki katoavat. Olen taas yksin. Juoksen tienvarteen etsimään sinua ja apujoukkoja, ohi ajaa taas auto. Kaksi naista.

Palomiehet tulevat kertomaan, että olet kuollut. Helikopterilääkäri vahvistaa tiedon. Mökkipolkua tulee sama nainen, joka vasta ajoi ohi. Esittelee itsensä ja kysyy tarvitaanko apua. Ei tarvita. Hän lähtee poistumisen sijasta kävelemään kaverinsa kanssa kohti naapurin laituria, missä sinun ruumiisi on. Voisivat vaikka painua vittuun! Palomies pyytä heitä poistumaan paikalta. Joku saattaa minut tunnistamaan ruumiisi. En muista kuka.

Olet laiturilla. Kurkussasi on putki, käsivarressasi luuhun pistetty neula, mustaa verta ja rinnassasi tarroja. Takkisi hiha on leikattu auki, rintasi keltainen, kätesi valkoiset. Saan ottaa vihkisormuksen sormestasi. Ei tunteita. Sinä se olet. Pidän kylmää kättäsi omassani vielä hetken ja poistun paikalta. Ei tunteita. Painajainen on painajainen on painajainen...

Kannan sinua ja tätä kaikkea tyttäremme tuskan lisäksi sisälläni kuolemaani saakka. Ne hetken kiisivät ohi ultranopeaa vauhtia, ihan kuin olisit vielä hetki sitten ollut tässä, vierelläni. Nyt olet kirkkomaassa ja muistona mielessäni, reikänä sydämessäni.