Lesken lehti

Ulkona myrskyää. Haluaisin painua talviunille. Olen pinnistellyt töissä, tehnyt parhaani ja vuodattanut itsestäni kaiken positiivisuuden potilaisiin. Käteen jäi hyvä mieli, joka ei tunnu miltään. Heittäytymistä vaatinut tyhypäivä isossa porukassa veti mehut tyystin. Olin parin tunnin kohdalla valmis lähtemään kotiin. Kaikki mindfullness-harjoitteet uhkuivat hukkuneita ja kuolinkelloja. Ei siis tietoakaan positiivisesta latauksesta, joka oli tarkoitus tallentaa sisimpään. Tallensin murusen surua ja kauhua. Kolme minuuttia on pitkä aika, jos siinä ehtii käydä tallentamassa sisimpäänsä jälleen kerran kylmän veden, avunhuudot ja hysteerisen itkun.  Yritän olla iloinen, sosiaalinen ja humoristinen. Joskus se onnistuu, tulee luonnostaan. Suurimman osan aikaa haluaisin olla hiljaa, yksin.

Saatoimme sunnuntaina äitisi haudan lepoon, viereesi. Minun teki mieli käpertyä sikiöasentoon haudallesi itkemään. Rukoilin sinua kirkossa tulemaan vierelleni, ottamaan minua kädestä kiinni ja jakamaan taakan ja murheen. Et tullut. Olin yksin. Tuntui niin ulkopuoliselta.  Vanhat naiset puhuttivat minua kaikki vuorollaan kahvitilaisuudessa ja totesivat kukin vuorollaan, että kohta on varmasti uusi hellu. En minä halua uutta hellua. Sinä olit minun ihmiseni, ei sinua voi korvata joku vain jostakin. En minä halua, että sinut korvataan. Haluan sinut takaisin. Tuntui loukkaavalta, kun neljä kuukautta kuolemasi jälkeen kysellään olenko alkanut jo katsella uutta sulhoa. Enhän minä ole edes vielä sinusta luopunut. Hyvää varmasti tarkoittivat, mutta tuntui pahalta silti.  Olin niin uupunut, etten tahtonut selvitä kotimatkasta. Fyysinen väsymys painoi jäsenissä ja päässä kohisi pelkkä tyhjyys. Kaipasin sinun ääntäsi autossa. Kaipasin sadan kilometrin mittaisia keskustelujamme. ...

Sain eilen töissä spontaanin halauksen työkaverilta. Parempaa kuin suklaa. Tänään sain postia poliisilta. Martin kuolema oli tapaturma. Ei sairautta, ei kohtausta, hukkumiskuolema on kiistaton. Olen tehnyt voitavani, kaikkeni, en olisi voinut enempää. Menehtynyt elvytyksestä huolimatta. Tämä tarina on nyt saanut viranomaistaholta pisteen. Ei enää mitään epäselvyyttä.  Viime päivät ovat menneet flash backien moukaroidessa. No rest for a wicked. Jos minulla olisi virtaa uupuisin, mutta kun ei ole enää mistä uupua. Kaikki on jo käytetty. Keho ohjaa itseään, minun ei tarvitse käyttää energiaa siihen. Teen työni niin hyvin kuin taidan, mutta temppuileva muisti ei ole hyvä kumppani. Elän hetkessä. Ja se hetki unohtuu, kun se loppuu.  Loppu viikko tulee olemaan yksi helvetin esikartanoiden sisäänkäynti. En haluaisi vetää sitä läpi pilleripurkkien voimalla, mutta voi olla ettei vaihtoehtoja ole. Vaikka nukun öisin, en lepää. Olen alkanut uneksia sairaalan tarjoamasta pari...

Tilasin tänään Martin äidille hautajaiskimpun. Valkeita ruusuja, sinisiä iiriksiä ja Mun sydämeni tänne jää. Hautajaiset alkavat ahdistaa. Flash backit pommittavat viikkojen tauon jälkeen tuon tuosta. Ymmärrys ottaa taas hetkeksi vallan unohdukselta.  En tiedä miten selviän sunnuntaista. Pelkään, että Martin arkku paljastuu viereiseen hautapaikkaan kaivetusta viimeisestä leposijasta. Pelkään, että oma suru konkretisoituu viimein. Kunpa vain voisin vajota unohdukseen. Lopullisesti. En halua edes kuolla. Se ei ratkaisisi mitään. Minun tuurillani sittenkin olisi helvetti ja joutuisin sinne elämään ikuisuudeksi näitä hetkiä uudestaan loputtomiin.  Kunpa se huuto katoaisi päästäni. Kunpa ne laineet lakkaisivat liplattamasta. Olisipa syli johon käpertyä.

Tänään satoi lunta. Näin unta sinusta yöllä. Kävimme hyvän, pitkän keskustelun ja nauroimme. Ensimmäistä kertaa näin sinusta kaunista unta. Ihan kuin olisit ollut hetken verran vierelläni. Vaikka edelleen tärisen yöt horkassa, nyt minua ei palellut. Tärisin muuten vain. Alan ymmärtää, että olet kuollut. Ikävä alkaa tuntua oikealta ikävältä. Sama tunne kuin valtava koti-ikävä silloin, kun on vielä kuukausi aikaa kotiinpääsyyn.  Äiti on kaukomailla ja pelkään, ettei äiti tule koskaan kotiin. En olisi uskonut, että minulla olisi äitiä ikävä. Nauraisit minulle, jos tietäisit. Pelkään jatkuvasti. Odotan vain jokaiselta puhelulta uusia huonoja uutisia. Enkä edes tiedä mitä ne huonot uutiset ovat. Silti niitä pelkään.  Jotain positiivistakin kai. Nukuin viimeyönä ilman lääkkeitä ensimmäistä kertaa kuolemasi jälkeen. Nukuin koko yön. Heräsin välillä siihen, että tyttö hipsutteli unissaan hiuksiani, aivan niin kuin se on tehnyt vauvasta saakka, kokeillut pienillä käsillään, ol...

Kun kuolit, soitin heti hätäpuhelun jälkeen äidille. "Äiti! Martti on kuollut, tuolla se on järvessä. En saanut sitä uitua rantaan. Minusta tuli leski. Kukas mulle nyt ne pyyhkijänsulatkin vaihtaa?" No vastatakseni itse tähän suureen huoleen neljä kuukautta myöhemmin. Minä itse. Ostin tänään kaupasta uudet sulat ja opettelen ne huomenna päivännäöllä vaihtamaan. Tavoitteena olla autonkin kanssa itsenäinen yksikkö, ei tartte auttaa ja silleen.    Ostin tänään joululahjoja. Pitää opetella viettämään uudestaan jouluakin. Ostin itselleni pari pientä lahjaa. En halua tärvellä sitä minimaalista uskoa joulupukkiin, mikä lapsella vielä olemassa on. Olisipa aika huono pukki, jos äiti ei saisi yhtään pakettia. Tänä vuonna pukki tiesi tarkalleen, mitä äiti toivoi. Kunpa olisin voinut kirjoittaa lapsen paketteihin myös sinun nimesi. Sitä en voi tehdä enää koskaan.    Äitisi kuolema pullahti kaiken muun tunteiden sekamelskan joukkoon, eikä se tunnu vielä oikeastaan miltää...

Ostin sinulle syntymäpäivälahjan, kuolit ennen kuin ehdit avata sitä. Ostin isällesi isänpäivälahjan. Lahjassa tuntui piilevän paha enne. Pelotti, että jotain tapahtuu, jos annan lahjan. Sain eilen puhelun, äitisi kuoleman hetki on käsillä. Saattohoito on aloitettu.  Olen ikävöinyt sinua aivan helvetisti ja toivonut näkeväni sinut. Aamulla viideltä seisoit makuuhuoneen ovensuussa tummana hahmona. Tiesin, että olet tullut hakemaan äitiäsi. Lähtöön on korkeintaan tunteja, ellet ollut jo saatellut äitiäsi rajan taa. Säikähdin sinua. Tiesin, minkä viestin mukanasi toit. Katosit ennen kuin ehdin sanoa hei. Surullista. Lähdimme aamusta ajamaan kohti pohjoista. Saavuimme liian myöhään. Äitisi oli kuollut kymmenen minuuttia ennen kuin saavuimme sairaalaan. Olit hakenut äitisi sinne, missä ei kipua ja murhetta enää voi tuntea.  Halusitko säästää minut kohtaamasta uudestaan kuoleman hetkeä? Saatoitko siksi äitisi juuri ennen tuloamme pois tästä maailmasta. Varjelitko meitä?...

Huomenna on isänpäivä. Tuntuu kovin epätodelliselta viettää tuo juhlapäivä iloitsemisen sijaan haudalla. Isänpäivä on nyt jotenkin menettänyt merkityksensä ja on vain painoa ja taakkaa entisten päälle. Huomenna pääsen Martin lähelle. Tyttö pääsee isänsä lähelle. Tuntuu niin pahalta ajatella, että tärkeä ihminen makaa pimeässä arkussa tonni kaupalla märkää multaa päällään. En taaskaan pääse ajatuksesta, miltä mies nyt näyttää. Ihan kuin sen turpoavan, haisevan mätänevän mustuneen kalmon näkeminen mitään muuttaisi konkreettisemmaksi. Silti se jotenkin todentaisi sen, että mies on mennyt pois lopullisesti. En kai sitten vieläkään oivalla aivan tyystin tätä mitään.  Kummallista, miten ihminen voi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että kokee hyvän olon ja onnen hetkiä. Joka ilta, kun menen sänkyyn ja tytär nukkuu siinä vieressä viatonta lapsen unta olen pienen hetken niin onnellinen, että sattuu. Se lapsi on minulle kaikki kaikessa. Elämä olisi aika tarkoin merkityksetöntä tällä ...

Puhuin illalla tähtitaivaalle. Toivoin Martin kuulevan. Kuolema on hirvittävän ristiriitainen asia. Keho kuolee eikä kukaan tiedä onko tuolla jossain jonkinlainen kollektiivinen tietoisuus, johon osa kuolleesta tallentuu ja ehkä kuulee meitä täällä tai ammentaa tietoaan meidän tietoisuuteemme tai tunteisiimme. Pitää kuolla ennen kuin tähän ikiaikaiseen mysteeriin saa vastauksen, jos saa. Ehkä sitä kollektiivista asiaa ei edes ole. Ihminen vain lakkaa olemasta ja taivaalle tai tietoisuudelle puhuminen on vain meidän tänne jääneiden räpistelyä väistämätöntä surkeutta vastaan.  Nyt on juuri sellainen syksy, että olisimme voineet kaivaa kaukoputken kaapista esille ja katsella kuuta ja tähtiä. Saturnuksen renkaita. Puhallella höyryä viileään iltaan. Olisimme voineet mennä vielä mökille ja nauttia takkavalkeasta ja hiljaisuudesta minkä vain metsä voi tarjota. Se hiljaisuus tosin koitui meidän kohtaloksemme. Näen kuinka veri hyytyy suoniin ja sydän taistelee viimeiseen, kunnes pysäht...

Pyhäinpäivänä menimme tyttären kanssa kirkkoon. Olimme aika viimetingassa ja paikka löytyi vain etupenkistä. Itku tuli melkein heti. Tyttökin itki. Kaikki tuntuivat tuijottavan. Ikävä ja murhe tuntui raskaana ympärillä. Teki mieli juosta pois kesken jumalanpalveluksen. En jaksa. Liika on aina liikaa. Silti kuuntelimme loppuun saakka. Taas puhuttiin Jumalan armosta. Minä mietin, ettei tässä ole mitään armollista. Mitä pahaa olen lapseni kanssa tehnyt ansaitakseni tämän kurimuksen ja mitä pahaa mieheni teki ansaitakseen kiduttavan kuoleman liian nuorena? Armo on aika kaukana. Jospa edes jälleennäkeminen kuolemassa olisi totta... Sytytimme kynttilän miehelle. Seisoin siinä vihkikirkon märillä portailla itkien ääneen. Neljä vuotta sitten nuo ovet olivat auki ja me astuimme ulos onnellisena avioparina. Nyt itken portaalla lukittua ovea katsellen ja lähes kaiken menettäneenä. Ihmiset kiersivät meidät kaukaa. En vain kykene pidättämään tunteita, kun ne päättävät nousta pintaan. Itku ja v...