Olet mielessäni, nyt, kohta, vastikään. Koko ajan. Menetys lilluu ympärillä, kuin hernerokkasumu. Se imeytyy huokosiin kuin suola, tekee minusta patsaan, jolla on kivettynyt kuori. Repivä ja raastava suru on ollutta ja mennyttä. Tämä on enemmänkin kaiken uudelleen elämistä, ymmärtämistä niillä eväillä, mitkä olen keräillyt tässä vuosien varrella. Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän sattuu. Mittakaava kasvaa päivä päivältä suuremmaksi tuoden mukanaan kipua ja särkyä, katkeruutta ja säröjä. Yksinäisyys lietsoo tulta hyvällä menestyksellä. On helppoa kompastua itsesäälin asettamiin ansalankoihin. Kun kerran kompastuu, on vaikeaa nousta jaloilleen. Takerrun sinun sielusi rippeeseen sisälläni, kuin viimeiseen oljen korteen. Olethan vielä siellä, sielussani kiinni? Jos et ole, olen aivan yksin. Näethän minut vielä, kuulethan minut vielä? Kuka minut huolii, keskeneräisen,rikkinäisen ihmisen? Kuka näkee repsahtaneen ulkokuoren ohi sen, mitä sisällä on? Harva. Kuka uskaltaa harpata sinu...
Hei! Kirjoitat tarkkanäköisesti elämästä ja kuolemasta. Tunnistin monia tunnetiloja kuvauksistasi. Eksyin blogiisi kun ystäväni leskeytyi myös nuorella iällä. Halusin löytää näkökantaa ko. tilanteeseen. Itse olen haudannut lapseni, juuri syntyneen vauvan. Rämpinyt sitten tieni takaisin arkeen. Kirjoitin koska halusin sanoa, sen enempää tilanteesta tietämättä, että muiden käytös ja teot kertovat heistä ei sen kohteeksi joutuneesta. Omalla kaipuun ja pohjattoman surun tiellä olen oppinut ymmärtämään, että vastaavaa kokemattomat eivät osaa ymmärtää vähääkään siitä kuinka vereslihalla sitä sisäisesti on pitkänkin ajan kuluttua. Itsellä vyöryy aina kaikki eletty tuska pienemmänkin ristiriidan aiheuttamana. Yritän silloin perästä muistuttaa itseäni eriyttämään tilanteen muusta vain omakseen. Voimia kovasti arkeesi!
VastaaPoista