Lesken lehti

Vein eilen tyttäreni teatteriin. Halusin tarjota jotain uutta ja jännittävää. Yhteisestä tekemistä. Esityksen jälkeen tyttö purskahti itkuun kaupan pihalla. Miksi veit minut katsomaan esitystä missä huudetaan, lyödään ja uhkaillaan puukolla? Miksi lapsi halusi katsoa kun joku uhkaa tappaa itsensä? En tiennyt että lastennäytelmä pitäisi sisällään näin rankkoja asioita hassuttelun ohessa. Minun pieneni on niin syvältä haavoittunut ettei hän löytänyt esityksestä muuta kuin suurta pahaa. Miksi olin huono äiti ja vein lapseni katsomaan pahuutta? Kaiken kirja oli meille kirja pahuudesta. Olen niin pahoillani kun lapseni hauras maailma järkkyi näennäisesti pienestä asiasta niin paljon. Koskaan et tiedä mistä se seuraava haavoittava isku tulee kun eletään hiuskarvan varassa ja ollaan tomua hauraamman sielun äärellä. Kahden timanttisen pinnan alla on niin paljon särkyvää. Sinä näet sen pinnan ja kauniin voimahymyn jonka me vedämme kasvoillemme joka aamu kätkeäksemme rikkinäisen sielun. Sinä...

Etsin tiedostoistasi kuvaa omaan kirjablogiini. Löysin kuvan sinusta ja tyttärestä. Olit hetksen siinä aivan itsesi näköisenä. Se olet sinä! Joko tulet kotiin, on ikävä... Sitten mieli sanoi minulle, että olet kuollut. Kasvosi muuttuivat siniseksi ja päälakesi painui pinnan alle, makasit arkussa, kuin kauhuelokuvan klovni mustinen kuopalle painuneine silminesi ja punaisine kasvoinesi.  Tuntui kuin tikari olisi lyöty tajunnan läpi rintaan. Itken, itken, itken. Sattuu liian kipeää. Miksi minä en tajunnut pitkään aikaan, että olet kuollut. Nyt hetken verran tajuan, että niin on ja hetken verran muistan kasvosi. Olen tuudittautunut jo pitkään siihen lohdulliseen kuvitelmaan, että tulet taas joskus. Tapaamme kyllä vielä. Mutta ei niin tule koskaan tapahtumaan. Itken nyt vain hysteerisesti. Ulisen, kuin eläin. Ei se mitään auta. Ei se tuo sinua takaisin. Mutta tajuaminen vastaa pahinta mahdollista fyysistä kipua ja ylittää sen. Kaikkinen vikoinesi ja hankaluuksinesi olit elämäni...

Onko sillä mitään väliä, miltä näyttää? Jaksaako vaivautua? Onko sillä mitään väliä, jos jättää tekemättä? Onko sillä mitään merkitystä, jos ei vain välitä? Itsestään välittäminen on se taiteenlaji, joka on kaikkein vaikein. Olen nykyään kovin välinpitämätön. Ihan sama, jos tukka ei ole kunnossa eikä kasvoilla ole meikkiä. Ei sillä ole merkitystä, mitä vaatetta päällensä pistää, nehän ovat vain tämän kehonraadon peittona ja lämmikkeenä.  Kotia pitäisi siivota, remontoida, sisustaa ja muokata minulle hyväksi. En jaksa vaivautua. Ehkä se tästä vielä kotoisaksi muuttuu, taikaisku käy ja hyvä haltija taikoo kaiken uudeksi ja hyväksi, tuo minulle juhlapuvun ja lasikengät. Tekee minusta prinsessan, laihan ja soman. Antaa minulle oman pienen linnan, turvan saarekkeen. Onko minulla oikeutta jättää kaikkea tekemättä vain siksi, että olen tämmöisessä kurimuksessa? Kauanko se on käypää valuuttaa tekosyiden kassalla? Kuka antaa ihmiselle luvan olla välittämättä? Antoiko ...

Käytin tytärtä hammaslääkärissä. Vika suussa on sama kuin minulla. Tietää kymmeniä jos ei jopa satoja käyntejä tulevaisuudessa. Näin kuinka sattui ja pelotti. Työminä hyppäsi rattiin, käski tytön hengittää rauhallisesti, tsempasi, hieroi jalkoja, piti kädestä ja kannusti. Minä kaipasin sinun tukeasi. Minä kaipasin jotakuta kantamaan osan vastuusta. Tuntui niin kovin syylliseltä viedä lapsi hoitoon, kun tietää mitä rääkkiä on tulossa. Sinä osasit jotenkin karkottaa pelot lapselta. Kunpa minäkin osaisin olla isikarhu. Silti tämä on niin tuttua. Et koskaan halunnut viedä lasta päivystykseen. Minä menin vaikka kilon kappaleina. Istuin aamuyöhön asti. Sinä tulit aina kotiin odottamaan puhelua tai laitoit viestiä välillä. Syynä oli aina levon tarve tai parkkipaikan puute tai milloin mitäkin. Pelkäsit sairautta ja lääkärin vastaanoton tuomaa jännitystä. Et jaksanut istua loputtomia tunteja odotusaulassa hoitaen pientäsi. Tieto lisäsi kai tuskaa liikaa. Olisin minäkin kaivannut lepoa tai ...

Haluaisit mennä yksin rauhassa lenkille. Mää tuun mukaan! Ei kun haluan mennä rauhassa. Sää et ikinä tee mun kans mitään etkä ota mua koskaan mukaan mihinkään. Miks me ei koskaan mennä lenkille jos mää haluan..? Unohda siis lenkki koska saat joko kuunnella kitinää että mennään liian lujaa, liian kauas tai liian jotain muuta tai vaihtoehtoisesti pääset lähtemään vasta mehukkaan riidan päätteeksi ja tunnelma on auttamatta pilalla. Menet tekemään lumityöt ajatellaksesi hetken rauhassa. Ovi käy ensimmäisen kerran noin viiden minuutin kuluttua. Mikä sulla kestää, missä oot..? Se siitä ajattelusta. Menet tupakalle. Miks sää taas meet tupakalle. Tosi noloa. Enhän oo polttanut moneen päivään. Voisit silti lopettaa. Se siitä pienestä hetkestä omaa rauhaa ja pakoa kotoa. Puhut puhelimessa. Yrität jakaa arkeasi ja keventää taakkaasi. Taasko sä oot puhelimella? Sulla ei ole koskaan aikaa mulle... Syyllistäminen onnistui taas. Haluaisit jäädä illalla rauhassa katselemaan telkkaria. Sä et ko...

Puhuttuani ääneen terapeutille kaikki painajaiset ja pelot, epätodellisen arjen iski henkinen krapula. Tekisi mieli vetää kunnon kännit, jotta myös fyysinen krapula jotenkin oikeuttaisi täysin jumiutuneen ja sairaan olon. Liskojen yön jäljiltä heräsin hiukset märkänä hiestä siihen oloon, että olen todella sairas. Eikä minua oikeastaan mikään vaivaa. Fyysisesti. Terve kuin pukki. Luulisin. Tulee niin huono omatunto jos istuu nojatuolissa päivän tekemättä yhtään mitään. Vaikka eihän se keneltäkään ole pois. Tämä hetki kai vaatii pysähtymisen. Pitkälle viivästyneeseen post traumaattiseen oireistoon kuulemma kuuluu painajaiset, joissa tunnelukot vapautuvat ja psyyke mellastaa vapaasti pelikentällä. Siihen ei auta kuin aika. Lääkkeillä ongelmaa siirrettäisiin vain kauemmas, ne eivät ratkaise mitään eivätkä avaa lukkoja.  Siivosin eilen ja kotona on nyt parempi olla. Silti mielessä painaa koko ajan ajatus kodin vaihtamisesta. Se tuntuisi jonkinlaiselta puhdistautumisriitiltä. Lu...

Painajaiset alkavat olla liikaa. Ei huvita mennä nukkumaan. Minut tapetaan, sinut tapetaan, tytär tapetaan. Näen kun kuolet enkä voi tehdä muuta kuin katsoa vierestä. Kun herään teen traumaprotokollan useita kertoja, jotta pääsen irti kauhusta. Kunpa suru korvaisi kauhun. Kunpa muistaisin sinut. Katoat koko ajan kauemmas lukkojen taa. Mieli piilottaa sinut täydellisesti. Joskus öisin palaat hetkeksi luokseni ja olet siinä niin kuin aina. Kunnes kuolet. Taas. Välillä tuntuu, että shokkitila palaa jälleen. En tiedä miten voisin enää olla shokissa, mutta silti tuntuu aivan samalta kuin kesällä. Epätodelliselta autopilotin ohjatessa arkea. Viimeisimmän ahdistuskohtauksen aikana tajusin kuinka väkivaltainen tilanne mielelle oli kertoa lapselle tapahtuneesta. Se oli pahinta kaikesta. Sen oivalluksen kanssa on sietämätöntä elää. Aloitin herkkulakon. Ehkä henki voi paremmin jos keho voi hyvin. Taidan vähentää myös kahvi-tupakkakomboa. Kestää henkisen pahoinvoinnin sellaisenaan.

Pysähtynyt aika pyrähtelee salaa karkuun. En tiedä miten olen räpistellyt tänne saakka. Kesä oli juuri. Puoli vuotta sitten olimme onnellisia ja täysin tietämättömiä siitä, että yhteisestä aikaa oli enää tunteja jäljellä. Tämä ajatus on kuin läimäytys kasvoille. Katkera katkeruus. Saisinpa aikakoneen. Voisinpa muuttaa mennyttä. Jos tämä kaikki katoaisi aivan kuin pysähtynyt aika. Tämä päivä on yllättäen vaikeampi kuin joulu ja vaihtuva vuosi yhteensä. Tämä on jonkinlainen milestone, virstanpylväs. Puolet ensimmäisestä vuodesta on jo kulunut. Pitäisi kai jo helpottaa, mutta vaikeus ei ole edes vielä alkanut. Ulkona on hyytävän kylmää. Laitoin linnuille ruokaa. Jouduin yksin katsomaan noita pieniä ruokailijoita. Tavallisesti olisit seissyt takanani käsi hartiallani hörppimässä samalla kahvia pelkissä boksereissa. Onneksi laitoin sinulle arkkuun villasukat ettei ikirouta pääse yllättämään. (tyhmää)

Olen onnekas, selvisin elossa onnettomuuden hetkellä. Vai olenko? Elämä on lahja, mutta se tuntuu yhdeltä onnettomuudelta. Onni löytyy pienistä hetkistä ja pienistä asioista. En vaan ole nyt samalla aaltopituudella niiden onnenmurusten kanssa. Vaeltelen pitkin kotia. Olen levoton, mikään ei ota tuulta alleen ja kaikki tuntuu pakolta. Pakko nukkua, syödä ja olla elossa. Punainen lanka ei tällä hetkellä ole yhtään punainen. Jotain on murtautumassa suojakilven läpi. Yöt täyttyvät taas painajaisista ja uni on vain mekaanista poistumista valveen tilasta. Yritän saada kiinni Martista, mutta en saa. Alan unohtaa jo äänenkin. Traumaprotokolla, jota pitäisi aina toteuttaa takaumien aikana ei onnistu. Tiedän missä olen ja mitä on tapahtunut. Itselleen jankuttaminen tuntuu tyhmältä ja on vaikeaa olla riittävän vakuuttava, jotta voisi siirtää tietoisuuden pois päälle painavista välähdyksistä ja määrittelemättömästä hankalasta olemisesta. Todellista onnea olla elossa..? No ei.  Väistäm...

Vuosi vaihtui. Tuntui kuin säie napanuorasta olisi rapsahtanut poikki. Sinä jäit menneeseen vuoteen ja minut heitettiin seuraavaan. En olisi halunnut, mutta ei vuosi kysynyt lupaa vaihtumiselle. Tyttö hakee turvaa enostaan. Ehkä se suuri syli tuo juuri sen turvan mitä lapsi juuri nyt tarvitsee. Some pullisteli viestejä kuluneesta vuodesta ja onnentoivotuksista alkaneelle vuodelle. Minä en kirjoittanut mitään, sillä se vuosi oli se, mistä kirjaimellisesti selvisin hädin tuskin hengissä. Ensimmäistä kertaa olin kasvotusten sen oivalluksen kanssa, että meinasin kuolla. Nyt ymmärrän miksi valkoinen on surun väri. Mustakaan ei riitä. Kun mustaa syventää riittävästi, se muuttuu hehkuvan valkoiseksi, timanttisen kovaksi. Pelkään miten selviydyn sinä päivänä, kun tajuan kaiken tapahtuneen. Overwhelming... Konkretiaan voi tukehtua. Miten koota itsensä mikroskooppisen pienistä osasista eheäksi? Erikeeper ei taida nyt auttaa. Tämä vuosi tulee olemaan vielä raaempi kuin viime vuosi. Kauanko ka...