Käsijarruton

Sinun kannattaa syödä näitä psyykenlääkkeittä, jotta selviät. Et millään pärjää, varsinkin kun sulla on tuota masennustaustaa. Näin sanoi lääkäri minulle melkein kolme vuotta sitten. Selvisin, hienosti, ylivertaisesti. Välillä vähän kompuroin ja aavistelin tunteita ja odottelin oivalluksia. Tein helvetisti töitä oppiakseni tuntemaan itseni ja tapahtuneen, mieheni, joka ei ole edes täällä enää kertomassa itsestään. Onnistuinkin etenemään vastatuuleen hurjan pitkän matkan, kunnes tajusin, että minulla on käsijarru päällä. Mikään ei oikeasti liikahtele niin kuin olisi tarkoitus. En muista, en koe kunnolla, en tunne kunnolla. Olen helppo. En aiheuta epämukavuutta muille, koska olen niin sanotusti on hold koko ajan.

Kulunut vuosi on ollut täysi helvetti minulle ja tyttärelleni. (Huomioi epäjuliaaninen ajanlaskuni) Aivan kuin tämä tietty heikkous meissä antaisi ulkopuolisille luvan koetella, ja koetella heti kunnolla. Nehän kestävät mitä vain. Luulevat olevansa erityisiä. Tässä näytämme erityistä. Talkoisiin ovat liittyneet niin lapset kuin aikuisetkin. Säälimättä käyden joko lapsen tai vanhemman kimppuun kiusaten, vähätellen tai panetellen. Suurimman henkisen taiston olenkin käynyt yllättäen tällä saralla enkä oman traumani kanssa. Yritykset puolustaa omaa tärkeintään vievät kaiken voiman, joskus jopa hengittäminen tuntuu ylivoimaiselta. Silti jostain sanoi pieni ääni. Jätä lääkkeet pois.

Jätin siis suojahaarniskan uloimman kerroksen pois ja alkoi tapahtua ihmeellisiä asioita. Minä tunnen, minä koen, näen, kuulen ja ennen kaikkea muistan. Tunnen surua. Se on omituista määrittelemätöntä massaa, joka pääsääntöisesti pysyy vakaana, mutta räiskähtelee välillä holtittomasti kuin pieni varsa. En osaa vielä hallita sitä. Itken tuon tuostakin. Milloin itseäni, milloin tapahtunutta, milloin uupumustani ja välillä jopa ilosta. En ole itkenyt montaakaan kertaa kolmeen vuoteen. Olen paljaampi kuin koskaan, haavoittuvampi kuin ikinä ja silti jotenkin eheämpi.

Olen alkanut ajatella eteen päin. En enää istu hetken päällä. Ymmärrän, että minulla on oikeus esimerkiksi surra sitä kiperän kipeää asiaa, etten tule saamaan enää lapsia. Vuodet vierivät, ikää karttuu. En halua vielä rinnalleni ketään. Tämä on tietoinen ratkaisu, jonka hintana on toinen biologinen lapsi. Tuntuu ehkä hullulta surra tätä, koska minulla on jo lapsi. Silti. Halusin kaksi lasta, en saanut kuin yhden. Minusta se tuntuu hyvin surulliselta, joten saan surra. Lähipiiriin syntyvät pienokaiset ovat ihania asioita, mutta henkilökohtaisessa jossain syvässä sopukassa nämä ihanat satuttavat niin lujaa, että minuun sattuu fyysisesti. Samalla, kun olen loukattu ja murheissani kohtalolle tästä edellä mainitusta, olen kuitenkin niin onnellinen siitä, että tuo ainokainen lapseni täyttää jo kymmenen. Saan nauttia taidoista ja ajatuksista. Huomaan onnistuneeni ainakin jossain. Lapseni on selviytynyt hengissä!

Olen alkanut unelmoida uudesta kodista, matkailusta, omasta ajasta ja varmaan monesta muustakin pienemmästä asiasta. Aika hurjaa tajuta, että elämää on myös huomenna. Seison jonkinlaisen henkisen heräämisen portilla, enkä tiedä mitä sen portin tuolla puolella on. Se jokin avaa kanavansa minulle välillä ja antaa pieniä sokkomaistiaisia, joita saan tunnustella. En nyt puhu mistään uskoon tulemisesta, vaan jonkin suuremman asian oivaltamisesta ja luvan antamisesta. Jos avaan mieleni auki, voin ehkä oppia jotain, saavuttaa sisäisen rauhan ja kulkea käsikkäin menneiden kanssa.

On myös kauheaa todeta kuinka lääkkeiden vaikutukset ovat tehneet minusta sairaan. On aika tehdä sillekin asialle jotain, tosin voimavarat huomioiden. Kolmessa vuodessa on kertynyt melkein 20 välinpitämätöntä kiloa, vain koska lääkkeet saavat mielen harhailemaan, välinpitämättömyyden jylläämään ja ruuan maistumaan. Ahmiminen helpottaa. Tästä johtuen pahat migreenikohtaukset ovat palanneet ja uusiutuvat ennätyksellisen usein, verenpaineeni on vaarallisen korkea, ihoni ei kestä stressin määrää ja minulla on valtavasti täysin selittämättömiä kovia kiputiloja. Menen rikki lopullisesti, jos en tee asialle jotain. 

Nyt kun asioihin tulee hiljalleen etäisyyttä, huomaan kuinka olisin toivonut myötätuntoa osakseni. Kovin harva kysyi miten jaksan ja pärjään. Kovin harva apuaan tarjosi. Edelleenkin kaipaan välillä niitä myötätuntopisteitä. Sitä, että joku tunnustaa ja tunnistaa sen, että olen kantamassa epäinhimillistä taakkaa, enkä aina jaksaisi sitä yksin kantaa. Minulla on omat pienet superjoukkoni, mutta niiden ulkopuolelle mahtuu aikamoinen sakki ihmisiä, joilta jotenkin odotin edes jotain pientä. Silti joudun hyväksymään sen, että myötätunto on vaikea asia suurimmalle osalle meistä, koska se altistaa omille hankalille tunteille ja epävarmuuksille. Se hieroo epämiellyttävän totuuden naamaan ja sylkee päälle, kuolemattomuus on maailman suurin illuusio.

Myötätuntoa kaivatessani opin vahingossa sen, että jokaisen onnettomuus on itselle se pahin mahdollinen. Eräs toinen leski vertasi omaa leskeytymistään minun tilanteeseeni ja totesi, että minä pääsin paljon helpommalla. Hän oli aivan yksin koko maassa, vasta Suomeen muuttaneena vailla tukea. Minä suutuin ensin, kuinka hän voi sanoa noin. Minä melkein kuolin itsekin ja tilanne oli aivan järkyttävä. Maltoin kuitenkin hetken ja se kannatti. Oivalsin, että kenenkään kokemusta ei voi verrata mittakaavalla toisen kokemukseen, koska jokainen skaalaa omaa elämäänsä erilaisin mittarein. Miksi minun leskeytymiseni olisi pahempi tai helpompi kuin jonkun toisen? Jokainen menetys on yksilö siinä kuin menehtynytkin. 

Yllä oleva patsaan kuva on Vatikaanin museosta. Tämä yksinäinen ajattelija on yhtä kädetön kuin minä, silti aika rauhallinen ja vakaa. Ehkä menen vielä joku päivä katsomaan uudestaan tätä kädetöntä ikuisuuden pohtijaa ja opin taas jotain uutta.