Lesken lehti

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...

Lapsi tuli suihkusta, tiputti pyyhkeen lattiaan ja ryntäsi syliin. "Äiti, lupaa ettet koskaan tee itselles mitään pahaa!" Itku. Itku. Itku. "Lupaan, lupaan,lupaan vaikka kaikki olisi mennyttä eikä mikään onnistu, niin silti lupaan. Sinä olet minun voimani ja tarkoitukseni. Ikinä en hylkää. Älä pelkää. Luupathan myös sinä, ettet ikinä tee itsellesi mitään pahaa?" Itkun seasta kuului hyvin Hiljaa lupaan, mutta tärkeämpää on että sinä lupaat. Ja sanovat että menettämisen pelko on semmoinen abstraktio lasten  ajatuksissa. Vitut. Hän pelkää äitinsä katoamista, kuolemaa ja itsetuhoisia ajatuksia. Hän huojentui vain hiukan kuullessaan olevansa  polttoainetta äidille vaikka takki täysin tyhjä. Saisinpa hetkisen vain hyvää tytölleni. Pieni on toiveeni.

Sinun kannattaa syödä näitä psyykenlääkkeittä, jotta selviät. Et millään pärjää, varsinkin kun sulla on tuota masennustaustaa. Näin sanoi lääkäri minulle melkein kolme vuotta sitten. Selvisin, hienosti, ylivertaisesti. Välillä vähän kompuroin ja aavistelin tunteita ja odottelin oivalluksia. Tein helvetisti töitä oppiakseni tuntemaan itseni ja tapahtuneen, mieheni, joka ei ole edes täällä enää kertomassa itsestään. Onnistuinkin etenemään vastatuuleen hurjan pitkän matkan, kunnes tajusin, että minulla on käsijarru päällä. Mikään ei oikeasti liikahtele niin kuin olisi tarkoitus. En muista, en koe kunnolla, en tunne kunnolla. Olen helppo. En aiheuta epämukavuutta muille, koska olen niin sanotusti on hold koko ajan. Kulunut vuosi on ollut täysi helvetti minulle ja tyttärelleni. (Huomioi epäjuliaaninen ajanlaskuni) Aivan kuin tämä tietty heikkous meissä antaisi ulkopuolisille luvan koetella, ja koetella heti kunnolla. Nehän kestävät mitä vain. Luulevat olevansa erityisiä. Tässä näy...

Tasapainoilen huteralla trapetsilla täydellisen uupumuksen ja sopivasti lihavan elämän välillä. Hetkittäin kaikki on kohdallaan ja jokseenkin mukiin menevää, kun taas seuraavassa hetkessä yritän kaapia itseni kasaan ja jaksaa vielä pari tuntia. En tiedä pitäisikö minun olla näin väsynyt, mutta silti vain olen ja nöyrästi hyväksyn sen. Alan olla toden tuntumassa. Monessa hetkessä vilahtaa jokin ajatuksen murunen, joka muistuttaa tapahtuneista ja sitä murusta makustellessani huomaan hiljalleen uskovani sen todeksi. Ja vaikka en aina uskoisikaan, alan silti hyväksyä asiain tilan. En enää odota ketään palaavaksi kotiin. Koti on nyt vain minun ja tyttären. Me tarkoittaa nyt meitä kahta. Ei enää kahta ja yhtä kysymysmerkkiä. Jos voittaisin lotossa paljon rahaa, antasin itselleni aikaa. Jäisin hetkeksi paikalleni ihmettelemään ilman painetta suoriutua mahdollisimman rivakasti johonkin tai joksikin. Voisin olla hetken vain hetkessä kunnes olisin taas vireessä ja kuoriutunut horroksestani.

Olin jotenkin yksioikoisesti ajatellut avioliittoni aikana, että sen nyt vain jotenkin hyväksyy ettei tule uudestaan raskaaksi, saa sitä mielikuvissa rakennettua kahden tyttären sulostuttamaa nelihenkistä perhettä. En minä sitä osannut surra. Ajattelin, aikaa on. Ehkä sitä asiaa olisi jotenkin pitänyt pohtia muultakin kantilta, kuin ankara työ kyllä vielä palkitaan. Lähipiiriin tulee lapsukaisia. Uutinen tai paremminkin havainto perheonnesta tuntui turpaanvedolta. Siinä minä olin nenätysten riemunkirjavien tunteiden kanssa. Harvoin olen kateellinen, mutta voi olla, että nyt naamani oli myrkynvihreä kateudesta. Onni ja hehku teillä, murhe ja luopuminen minulla. Sitten löi yli suunnaton suru. Niin. Minä olen 37-vuotias leski. Ei mitään halua edes tuoda elämään uutta ihmistä, ei taloudellista mahdollisuutta saati sitten henkisiä voimavaroja hankkiutua isättömän lapsen yksinhuoltajaäidiksi. Vuodet loppuvat kesken. Muut minun ikäiset avioituvat ja perustavat perheitään vasta nyt ja minä t...