Lesken lehti

Tyttö sairastaa taas. Alkaa jo huolettaa, miten työpaikan käy, kun vähän päästä saan soittaa. Olen taas pois. Ärsyttävää joutua huolehtimaan tunnollisuutensa takia tämmöisistä asioista. En minä mahda mitään sille, että tyttö saa kaikki mahdolliset ja mahdottomat taudit. Tämä lienee hinta seitsemästä terveestä vuodesta. Kympintyttö sanoo silti, että tulevaisuus vaarantuu ja minua pidetään lintsarina. Huolet, voi huolet. Päätä särkee. Aivoja kolottaa. Taidan istua ja pohtia ylivireen syvintä olemusta hetken.

Alijäämäinen tulos, ylivire päällä. Terapeutti näki oitis reippauden läpi. Jännite kehosta ei suostunut karisemaan edes tasajalkaa hypellen. Elokuvissa aina sanotaan: "go to your happy Place." Ja vähänkö sille on aina naurettu. Happy place ja voimaeläin... No, tänään olin naamatusten sen turvapaikan (hahaa, repäiskääpä joku nyt sitten tähän puujalkavitsi maahanmuutosta. Se sallitaan) kanssa. Tavallaan löysinkin jonkinlaisen paikan, missä olen aina tavoittanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Se paikka tyrkytti itseään toistuvasti ja päädyin sitten muovaamaan siitä turvasatamaa. No satama kyllä, vitut siitä turvasta. Sillä hetkellä kun piti saavuttaa ainakin pieni tunne sisäisestä harmoniasta, paikka osoittautui illuusioksi menetysten alttarin edessä. Tupsahdin keskelle kuolinkamppailua. Se siitä levollisesta hetkestä omassa maailmassa. Kotiin lähtiessä kaikki oli näennäisesti hyvin. Kaupassa muisti antoi mojovan litsarin poskelle. Hyllystä tuijotti meidän viimeinen yhteinen ...

Löysin tiistaina Martin tekemän listan pitkävetokohteista. Tuttu käsiala triggasi esiin jotain shokkitilan kaltaista. Elimistö virittyi äärimmilleen. Odotan sitä hyökkäävää leijonaa. Tärisen, palelen, hikoilen, hermoilen, itken ja säikyn varjoakin. Nukkumisesta on turha uneksia. Kun uni tulee Martti puhuu minulle puhelimessa ja huutelee tytärtä. Taas itkettää. Ehkä asioiden laatu alkaa realisoitua. Kumpi piiputtaa ensin keho vai psyyke? Keho kärsii hypotermian oireista ilman hypotermiaa ja hajoilee stressihormonien pommittaessa kahdeksatta kuukautta. Pää tuottaa kaikkea Juicen äänellä ryyditetyistä riimeistä pohjattomaan epätoivoon ja turhautumiseen. Aloitin tänään traumaterapian. Vaikka vasta tutustuimme ja kävimme läpi terapiamuotoja tuntui kuin olisi tunnin ottanut iskuja  vyön alle. Annetaan ilmaiseksi 5D pahaolo. Kaksi deetä kehon sisäisistä dimensioista. Tätä ei finnkino voi tarjota.

Siellä ja tuolla on kättä ja kalmoa pako minun taas seurassa hilpeässä valvoa. Reippaasti tänne, arkku on auki, otapa hymy ja sano vaikka hauki. Leski se itkee ja tukkaansa raastaa, ja kaikki se parhaankin komedian haastaa. Tässäpä meillä murhe ja kauhu, ole reipas ja maalaa vaikka taulu tai lurauta laulu. Sillähän ne murheet väistyy ja leski elävältä kiirastuleen paistuu. Hulluutta on kai tässä riimeillä kömpelösti pelleillä kun tekisi mieli märkiä pyyhkeitä kehään heitellä. Arkkuun jos olisin kaveriksi kiivennyt ei mikään ihme meitä olisi erottanut. Miksi minulla nyt on itku, ikävä ja paniikki? Tästä nousee vielä kauhea haloo ja kalabaliikki. Tule takas ukkokulta, rakkauden saat multa. tämän enempää ei sekavaa sisältöä päästään voi surkea taikoa, parasta lienee itkeä ja uneen vaipua.    .

Lapsi sanoi illalla sängyssä. Mikään ei tee mua niin onnelliseksi, kuin se, kun mä nään sun hymyilevän äiti. Hymyilin lisää. En ole tainnut paljon hymyillä viime aikoina. Painin väsymyksen, turtumuksen ja jonkinlaisen tapahtumattomuuden illuusion välimaastossa. Välillä voi jopa hymyillä, mutta sekään ei tunnu irtoavan satasella, vaan puoliteholla enemmänkin. Mies aina naureskeli, kun halusin pienen koiran. Meille ei mitään lamppuharjaa tule. Kunnon koira sen olla pitää. Ostin tyttärelle koiran. Olin luvattomilla teillä. Pientä syyllisyyttä vanhasta muistista. Silti vähän nauratti, kun uskalsin repäistä. Tulen olemaan aivan tupella pennun kanssa. Ei minulla ole oikeasti aikaa eikä paukkuja hoitaa koiraa, mutta hankin sen silti. Välillä kaduttaa, vaikka pentu ei ole edes vielä tullut, välillä jämähdän haaveilemaan mitä kaikkea pitää hankkia ja miten ehdin hoitaa kaiken. Hyvä vai huono ratkaisu, en tiedä. Tein sen kuitenkin.  En taaskaan nuku. Viime yönä katsoin kelloa viimei...

Aina ei jaksa. Nyt ei jaksa. Ihan sama kuinka paljon nukkuu, se ei virkistä. Lasken hereillä tunteja nukkumaan menoon. Ehtihän sitä virtaa ollakin hetken verran. Loma tulee juuri oikeaan aikaan. Haaveilen uudesta kodista. Ihan ikiomasta, puhtaasta ja uudesta. Lottovoittojen jumala voisi valistaa kasvonsa minun puoleeni. Suoda minulle pesämunan. Ei kai se mitään muuttaisi, mutta niin... Aikaa on kulut. Paljon? Vähän? Pitäisikö olla jo jotain? Saako olla enää rikki? Voiko enää vedota tilanteeseen? Vai voiko siihen vielä edes vedota? Ristiriita vetää turpaan...