Lesken lehti

Ihmiset matkustavat maailman ääriin, istuvat tuntikausia hieromassa älynystyröitään keksien mitä eksoottisimpia tapoja keksiä tarkoitus, merkitys ja helmeilevän hieno sisältö elämään. Meditaatiota, extremeä ja hirmuisesti vaivannäköä. Tarvitaanko sitä kaikkea? Heräsin aamulla kipeään selkään ja jyskyttävään päänsärkyyn. Uni ei enää tullut. Kömmin silti takaisin sänkyyn. Vieressä nukkui kaunis ihmisentaimi. Teki mieli itkeä. Niin kaunis pieni olento. Jos saan pitää tuon pienen, eikä mikään mahti maailmassa riistä tätä minulta, en tarvitse joogaa, pohdintoja ja tietoista elämän tarkoituksen etsintää. Se tarkoitus nukkuu vieressä ruusupeiton alla. Työviikko on ollut täynnä uusia asioita ja jännitystä. Hyviä keskusteluja on noussut ihan pienistä asioista ja tsemppi porukassa on ollut mieletön boosteri itsetunnolle. Meinasin purskahtaa itkuun potilaan kiittäessä ja halatessa. Minulla on merkitys. Kuvittelisi ettei minun elämässäni ole juuri tarkoitusta ja merkitystä tällä hetkellä, eikä...

Lapsi näki yöllä unta, karhu hyökkäsi kimppuun ja raateli. Pelot tulevat yölläkin kimppuun. Ei rauhaa pienelle taivaltajalle. Hetken tuntee itsensä tärkeäksi silittäessään ja rauhoittaessaan. Ollessaan siinä vain ja ainoastaan lapselleen. Omat painajaiset unohtuvat hetkeksi, on otettava haltuun lapsen painajaiset. Parasta turvaa meille on nukkua sylikkäin. Olemme siinä pienessä pesässä sängyssä, vain me kaksi. Emme pahan ulottumattomissa, mutta tilassa, joka on vain meitä varten. Jotain syvällisen voimallista virtaa elimistössä, äidinrakkautta. Se on kilpenä hetken verran, se on sitä elinvoimaa, joka saa hyppäämään vaikka kuohuvaan virtaan, jos tarvis vaatii. Koulussa on uintia. Nyt se pelottaa. Hallitsematon ahdistus kaappaa, kun pää menee pinnan alle. Vesi voi päästä keuhkoihin, pinnan alta ei pääse pois. Miksi on pakko tehdä harjoituksia ilman pinnalla pitäviä kellukkeita? Pelottaa. Kunpa voisin ottaa pelon hetkeksi pois, jotta lapsi voisi rentoutua ja opetella nauttien uimista...

Istuin nojatuolissa. Taustameluna televisiossa jokin kökkö komediashow, puikoilla taas yhdet sukat. Melusta hakeutuu korviin laulun sanat. Veden pinnan alla, painan sun silmät kii, annan painua pohjaan... Mitä vittua? Miten joku voi hymy huulilla kekkaloida puolialasti televisiossa ja laulaa tuommoista? Mistä se kuvittelee laulavansa? Söpöstä rakkaudestako? Vetäis nyt sen päänsä perseestä ja tunkisi tuon paskan tuotoksen sinne läpeen mistä se tulikin. Kokeilisi ensin miltä se tuntuu painaa pinnan alla toisen silmät kiinni ja päästää irti. Luulenpa että jäis lirkuttelut toiseen kertaan sen jälkeen. Vittu mitä paskaa. Menen nukkumaan. Vaikka ei edes nukuta. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut yön ilman jatkuvaa heräilyä. Ihan sama. Vituttaa.

Isäsi tuli yllättäen meille yöksi kylään. Olin niin iloinen. Olemme hänelle perhettä ja hän uskalsi tulla tänne, vaikka sinä et enää ole täällä. Tytär pursuili riemua ja intoa. Pappa, rakas pappa. Oli helpottavaa jakaa ajatuksia. Sanoa ääneen omia pohdintoja, muistella. Toisaalta oli niin vaikeaa palata kuolemaasi, koska se tuntuu niin epätodelliselta. Siitä ei saa otetta. Se lipsuu käsistä, kuin höyryä kauhoisi. Silti tässä kaikessa oli jotain hyvää ja puhdistavaa.

Katseltiin aamulla tyttären kanssa vauvakuvia. Minulla on ikävä sitä hyvää aikaa. Haluaisin toisen lapsen. Surullista, että se laiva taisi karata minulta. Tuntui ihan pimeältä, kun kuvissa on mies. Tunnistan sen Martiksi, mutta silti se tuntuu niin etäiseltä. Ei minun elämästäni otetulta kuvalta. Kuvissa on tutut kädet. Niitä minulla on niin kova ikävä. Ne kädet olivat tutut arkussakin. Valkeat ja kylmät, mutta tutut.  On ihana katsella tytärtä, joka on niin isänsä näköinen. Silti niin minun näköiseni. Peili meihin molempiin. Joinakin pieninä hetkinä tuntuu, kuin kaikki me kolme olisimme läsnä, kun tyttärestä huokuu jokin piirre isästä läpi. Uskaltaisinkohan katsoa videon? Kuulla äänen? Viimeksi se tuntui kuin luoti olisi jysähtänyt rintaan. Liian ristiriitaista. Minun rinnakkainen todellisuuteni kolaroi todellisen todellisuuden kanssa, eikä ymmärrys riitä.  Selkä on pahasti rikki. Kipu ei lakkaa lääkkeistä huolimatta. Ehkä tämä ajan kanssa paranee...

On olemassa sanonta, koska kamelin selkä katkeaa... No tältä dromedaarilta kyttyrä meni ruttuun nyt. Välilevyssä on särkiä ja lääkekaappi pullistelee kolmioita. En ole ikinä ollut fyysisesti näin kipeä. Mikään asento ei ole hyvä. Mikään lääke ei vie kipua kokonaan pois. Ja mikä pahinta. Hävettää niin hemmetisti. Olin viime viikon poissa töistä sänkyyn kaataneen nuhan takia, nyt sain soittaa maanantaina taas. Selkä on rikki. Taas viikko pois. Olen enemmän poissa töistä kuin paikalla. Pelottaa, että en saa enää jatkaa töissä tällä menolla. Kympintyttöä vedetään nyt kölin alta mennen tullen. Miten suoritat kun päästä ja perseestä on työnnetty rautakankea sisään... Kas siinäpä mehukas pulma. Olen yrittänyt tsempata ja hahmotella lisää rakennetta päivittäisiin toimiin ja elämään, jotta kaaos lapsen mielestä hellittäisi ja pelkotilat laukeaisivat. Vaatii älyttömästi energiaa pohtia, miten voin säveltää marssin tahdin jokaiselle perustoiminnolle kotona. Miten puran sen kaiken osiin ja ka...

En tajunnut miltä tuntuu, kun kukaan ei jaa arkea eikä huolehdi, kun itse on niin kipeä ettei tahdo jaksaa muuta kun maata peiton alla ja kärvistellä. Pelottaa. Mitä jos minulle tapahtuu jotain. Kuka hoitaa lapsen? Kuka soittaa apua? Kuka antaa aikaa ja tilaa levätä? Tuntuu ahdistavalta, kun keuhkoihin sattuu ja hengittäminen on vaikeaa. Tulee väistämättä pelko tukehtumisesta. Pienet paniikkikohtaukset pulpahtelevat välillä pintaan kun polte keuhkoissa kasvaa ja nielu tuntuu ahtaalta. Mieli tekee temput. Se sanoo ettei tämä mene ohi, tästä seuraa jotain vielä pahempaa. Kummallista. Ennen sairastaminen oli vain ikävää, nyt se on pelottavaa.

Me tapasimme heinäkuussa. Kesän kuumuudessa. Illat olivat jo hämyisiä, mutta niin lämpimiä että pelkkä neuletakki riitti pitämään vilun loitolla. Minulla oli uusi pyörä. Pelle Miljoona soitti sinä iltana huonoimman keikkansa ikinä. Nostit minulle kättä melkein heti, kun astuin kuppilaan sisään. Keikan alettua tulit sanomaan hei. Sanoin hei. Olet tosi pieni, sanoit. Taskuvenus naurahdin. Tapasimme vielä torilla samana iltana. Aurinko oli kultainen, Toripolliisi valvoi meitä ja muita. Olit humalassa. Halusit tavata selvin päin. Tapasimme maanantaina. Sanoit kuvitelleesi silmieni olevan turkoosit ja katsoit minua silmiin. Ei se ollutkaan kuvitelma, sinun silmät on kuin siniset laguunit. Sie olet blue lagoon, naurahdit. Olit kuin kiveen kaiverrettu antiikin patsas. Lihaksia näytti löytyvän mihin ikinä silmä sattui osumaan. Olin epävarma sinusta. Olit omituinen. Yhtä aikaa avoin mutta silti jotenkin varautunut. Vaikka keskustelit tauotta et antanut itsestäsi juuri mitään. Pelkäsin s...

Keho luovutti viimein kuorman alla ja joku talven pöpöistä muutti kurkkuun ja keuhkoputkiin asumaan. Pieni pakkopysähdys arkeen. Olen yrittänyt jäsennellä tapahtuneita asioita, mutta se vaikuttaa täysin mahdottomalta. En muista, kaikki tuntuu epätodelliselta ja tapahtumattomalta. Huonolta tripiltä. Tai no mitäpä minä tripeistä tiedän, kun ainoa trippi mitä minä olen vetänyt on pillimehua. Elämän tarjoamia sekopäisiä juonenkäänteitä ei varmaan trippailuksi voi laskea. Kävin yksin elokuvissa ja mietin siinä pariskuntien välissä istuessani, huomaavatkohan nuo, että minä olen leski. Näkeekö sen? Olisi kai tehnyt mieli olla jotenkin erityinen vaikka olin vain joku random nobody yksin leffassa.