Lesken lehti

Joskus tuntuu siltä, että minun pitäisi olla jo ylivertaisen kestävä näiden koettelemusteni jälkeen uusien kompastuskivien edessä. No, enpä ole. En oikeastaan näinä viimeviikkoina kyennyt muuhun kuin kiukkuiseen valittamiseen. Jos olet kuullut suustani jotain positiivista, se oli vahinko. Onnistuneesti tasoittelen särmät huumorilla ja olen ryhtynyt aamulla meikkaamaan, jotta en näyttäisi ihan niin nääntyneeltä. Olen liian tunnollinen marssiakseni lääkäriin sekaisin olevan elämäni kanssa. Olen mahdottoman edessä. Päässä on liikaa dataa, pienetkin asiat lipsuvat mielestä, keskittyminen on lähes mahdotonta. Itku odottaa koko ajan nurkan takana. Surettaa, ahdistaa, väsyttää, pelottaa, suututtaa ja kyllästyttää. Huuda hep, jos löysit positiivisen tunnetilan! Kuinka paljon huolta voi yhden ihmisen elämä...

Lapsi tuli suihkusta, tiputti pyyhkeen lattiaan ja ryntäsi syliin. "Äiti, lupaa ettet koskaan tee itselles mitään pahaa!" Itku. Itku. Itku. "Lupaan, lupaan,lupaan vaikka kaikki olisi mennyttä eikä mikään onnistu, niin silti lupaan. Sinä olet minun voimani ja tarkoitukseni. Ikinä en hylkää. Älä pelkää. Luupathan myös sinä, ettet ikinä tee itsellesi mitään pahaa?" Itkun seasta kuului hyvin Hiljaa lupaan, mutta tärkeämpää on että sinä lupaat. Ja sanovat että menettämisen pelko on semmoinen abstraktio lasten  ajatuksissa. Vitut. Hän pelkää äitinsä katoamista, kuolemaa ja itsetuhoisia ajatuksia. Hän huojentui vain hiukan kuullessaan olevansa  polttoainetta äidille vaikka takki täysin tyhjä. Saisinpa hetkisen vain hyvää tytölleni. Pieni on toiveeni.