Lesken lehti

Syksyinen pakkastaivas on kuulas, musta, kirkas ja kaunis. Tähtiä silmän kantamattomiin. Et ole täällä kertomassa minulle tähtikuvioista, kosmisesta taustaväreilystä ja aika-avaruuden kupruista. Ennen niin unelmallisen kaunis taivas iskee nyt väärään hermoon. En enää ällistele äärettömyyden reunalla pienenä hobittina avaruuden valtavaa avaruutta, ihastele sen avaamattomia salaisuuksia ja ole täynnä ihmetyksellistä ihastusta. Nyt se kaikki muistuttaa menetetyistä hetkistä, vastaamatta jääneistä kysymyksistä ja täydellisestä yksinäisyydestä. Välillä toivon kuolemaa, vaikka minulla ei ole minkäänlaista oikeutta tehdä niin. Se vain olisi pysyvästi helpompaa. Televisio pukkaa isää sinne ja isää tänne. Mahtava juttu niille, joilla isää ei enää ole. Olisipa myös yksinäisten vanhempien päivä. Ai mutta anteeksi. Kukapa niillä yksinäisillä voisi rahastaa, kun yksinäiset on yksinäisiä ja hoitavat vaatimattomasti molempien vanhempien roolit.

Ikävä saapuu, kuin odotettu, mutta epämieluisa vieras. Tasan vuosi ja neljä kuukautta ja nyt polku kääntyy viidakkoa kohden ja loppuu. Tuntuu, kuin olisi alkamassa jokin uusi aika. Pinta alkaa väreillä, tunteita nousee kuplien matkassa pohjasta kohti tätä hetkeä. En pidä tästä. Tämä tuntuu pahalta. Olen yksinäinen, ikävissäni, onneton, vihainen, kateellinen ja helvetin loukkaantunut elämälle. Minuun sattuu. Sattuu ihan saatanasti ja se kipu on fyysistä. Ei mitään pientä pintaharmistusta. Eniten satuttaa kuitenkin suru, joka näkyy lapsessa. Silmistä pilkahtelee jäinen harmaus. Ne pienet hiljaiset tyhjät hetket, jotka täyttyvät sanattomalla tukahduttavan paksulla ikävällä ja surulla. Tytär oppi uimaan, missä on isä, joka kehuu, missä on aviomies, joka ottaa kainaloon ja jakaa ylpeyden? Istuimme eilen ravintolassa juhlimassa saavutusta, perheiden ympäröimänä olimme kuin haaksirikkoiset autiolla saarella jota hait kiertelevät. Molemmat omassa surussamme yksin. Halusin sanoa tarjoilijal...

En ole idealisoinut kuollutta puolisoani, en ole näkyvästi surrut enkä koe surreeni oikeastaan ollenkaan. Joskus ikävöin. En ehkä sittenkään tuntenut itseäni niin hyvin kuin luulin. Ajattelin olevani itkijä, hajoilija ja surun suossa tarpoja. Ehkä vielä olenkin sitä jonain päivänä, kun pääsen samalle aaltopituudelle tapahtuneen kanssa. Nyt olen hiljainen surija. Suru kulkee ilmeissä ja olemuksessa, salaa kai myös tunteissa, joita en tunnista tai jotka nimeän väärin. Useampi on maininnut näkevänsä minussa surua. Miksi minä en näe sitä? Onko suuttumus ja ärtymys sittenkin surua? Asia voi muuttua surusta siiliksi. Pidin eilen sylissä elämäni ensimmäistä kertaa siiliä. Olin pakahtua riemusta. Otuksista suloisimpien joukkoon kuuluvat nuo eläinkunnan ikiaikaiset pienet tallustajat, siilit. Ennen olisin tarvinnut miehen irrottamaan siilin aidasta, nyt uskalsin tehdä sen itse ja tarvitsin vain rukkaset.