Lesken lehti

Ikävä on nyt tullut, haikea mieli kehrää ympärillä kuin pieni kissa. Kaipaan, odotan takaisin, haluaisin jakaa ajatuksiani, eikä kukaan tule täyttämään noita koloja. Puhelen iltaisin taivaalle ikävissäni. Kukaan ei vastaa. Kukaan ei näe.  Onnettomuus pyörii taas mielessä vähän väliä. Nyt tunne on syvempää kuin ennen. Ei enää paniikkia, pohjatonta ja loputonta oivaltamista ja käsittämistä enemmänkin. Sattuu paljon enemmän kuin paniikki. Melankolia värjää kaikki hyvätkin hetket hieman utuisiksi. Käsitän päässeeni valtavia askeleita eteen päin, mutta silti tuntuu, että poljen paikallani juoksuhiekassa upoten sentti kerrallaan syvemmälle totuuteen.  Tein eilen sen, mitä Martti oli vuosia aikonut tehdä. Kunnostin kuistin. Olin todella ylpeä itsestäni, eikä minulla lopulta ollut ketään, jonka kanssa jakaa asia. Kukaan ei tullut kehumaan ja ihastelemaan. Oma kehu sai riittää. Osoitin osaavani ja pystyväni, olen tuudittautunut vain kymmenen vuotta Martin luomaan illuusioon mi...

Katselin elokuvaa, talon isäntä hukuttautui. Pää painui pinnan alle, minä putosin shokkitilaan. Huusin, huusin, itkin hysteerisesti. Huuto tuli vasta vuosi tapahtuneen jälkeen. Putosin eläimelliseen paniikkitilaan, kammioon, josta ei ole tietä ulos. Trauma veti minua turpiin niin, etten edes ehtinyt nähdä mistä isku tuli. Tuntui sangen typerältä hokea itselleen, tämä ei tapahdu nyt eikä se tapahdu minulle. Ja jotenkin kuitenkin sain itseni pullautettua takaisin tähän päivään. Rökitettynä ja siipeensä saaneena, mutta kuitenkin. Ehkä onnistuin jopa saavuttamaan jonkinlaisen tunteen siitä, että kyllä vain, minä kykenen hallitsemaan jo päälle käyvän kauhun. Hoidin tänään potilasta, joka oli myös vuosi sitten kokenut suuren menetyksen. Puhuimme surusta ja menetyksestä tasaveroisina. Se tuntui vapauttavalta. Minä ymmärsin täydellisesti potilasta ja potilas ymmärsi minua. Puhuimme menetyksen uniikkia kieltä. Ihan järjetöntä, että tämmöisestä tragediasta voi ammentaa voimaa auttaa toista i...

Vihkisormus tuntui hetken aikaa liian painavalta. Aivan kuin se olisi jokin taikakalu, joka sitoo minut leskeyteen. Entä jos haluan olla hetkisen vain minä, enkä leski. Laitoin sormuksen laatikkoon. Ehkä otan sen sieltä sitten, kun identiteetti jotenkin muovautuu sellaiseksi kuin on muovautuakseen. Olen aika väsähtänyt olemaan tämän taakan kantaja. Ehkä hetken aikaa vain nautin minusta enkä mistään statuksesta. En edes hakeutunut tukiterapiaan heinäkuun ajaksi. Haluan olla lomalla hankaluuksistani. Onko minun pakko viikosta toiseen vatkata kaikkea hankalaa ja tonkia tikulla kusiaispesää? Eipä kai. Ei, jos en halua. Ehkä joskus on ihan hyvä antaa asioiden vain olla hetken aikaa. Eivätpä ne tuolta mihinkään katoa. Kasvattavat korkeintaan kasvaimen puhdasta pahaa päähäni. 

Vuosipäivä tuli ja meni. Työporukan tuella selvisin päivän töissä ilman suuria tunnekuohuja. Kotimatkalla kyyneleet tulivat. Laulussa laulettiin sing a song for those who never made it. Tuli ikävä, itsesääli ja surku. Edellisen päivän kummitytön synttärit kummittelivat vielä mielessä. Olin täysin lohduton katsellessani isiä ja tyttäriä. Tuota meillä ei enää koskaan ole. Syntymäpäivä puolestaan tuntui ensimmäiseltä kerralta yksin, vaikka olinkin sen jo kertaalleen viime kesänä elänyt. Olin silloin vielä shokissa enkä muista siitä päivästä mitään. Nyt Martti olisi täyttänyt 42. Päivä oli jotenkin mukava. Työtoverit muistivat päivän ja se kirvoitti ilmoille ihania muisteloita yhdeltä jos toiseltakin. Toisaalta surullista, mutta silti jotenkin kultareunuksen saanutta ihanaa muistelua. Ystävät, nuo arvokas luonnonvara. Kiitos teille! Sain yhdeltä taustajoukkojen tukipilarilta uskomattoman kauniin viestin. Liikutuin syvästi siitä, kuinka minusta välitetään. Kiitos siitäkin! Nautin työnte...