Lesken lehti

Maanantai on se päivä, kun olen kulkenut vuoden tätä polkua. Kohdannut kaiken vuodenkiertoon liittyvän kertaalleen yksin. Maanantaina olen ollut leski vuoden verran. Vein syntymäpäiväkukat jo viikon ennakkoon haudalle. Itku ei enää tullut. Jotain on muuttunut. Haikeaa, kyllä. Ei riipivää surua, vieläkään. Olen kadottanut jonkin yhteyden Marttiin. Ehkä kymmenen vuoden napanuora on viimein katkennut. Kävin mökillä kohtaamassa tapahtumapaikan. Luulin kummitusten nousevan, pään pullahtavan järven selältä pintaan ja psyyken hajoavan tyystin. Minusta ei tuntunut oikeastaan miltään. Olen unohtanut onnettomuudenkin. En kyennyt enää järjestämään sitä kauhuelokuvaksi päässäni. Järvellä oli hiljaista, vettä ripsi hiljalleen. Tyhjää ilman Marttia. Ei muuta. Olen kohdannut nyt sen pahimmankin paikan, ja selvisin siitä voittajana. Voitin itseni, pelkoni, mieheni aaveen ja monta asiaa joita en osaa nimetä.  Päällimmäinen tunne, joka eilisestä jäi on kaiho ja kiitollisuus. Niin moni ihmin...

Muutamia iltoja sitten kysyin tyttäreltä onko hän onnellinen. On kuulemma. Katselin valoisaa yötaivasta. Oletko siellä, kuuletko? Tytär on onnellinen, mulla on ikävä. Oletko siellä? Anna jokin pieni merkki, jos kuulet minut... Kaksi päivää myöhemmin heräsin siihen, että puutarhapöytä räjähti. Lasi oli tuhansina murusina, vähän niin kuin minä ja minun elämäni. Oliko tämä merkki, että kuulit? Vai olenko vain taikauskoinen? Olen vuosia ajatellut jostain syystä jääväni jossain vaiheessa leskeksi. En uskonut sen tapahtuvan näin pian. Pieni taikausko sanoo tämän kaiken tapahtuneen koska ajattelin sitä niin usein. Ehkä minä ajoin asiat ajatuksillani tähän pisteeseen. Lähestyvän vuosipäivän tuntee sisällään. On niin kovasti hankalaa tuskaisaa oloa. Tekee mieli kuolla. Tekee mieli kokea fyysistä kipua, avata jokin portti sisäiselle kivulle. Tuntuu pyhäin häväistykseltä, kun ihmiset nauttivat minun tuskani maallisella alttarilla ajastaan. Ihan kuin kenellekään ei olisi enää oikeutta mennä si...

Lähestyvät vuosipäivät alkavat kerätä pilvimassaa. Tapahtumat pyörivät mielessä. Mieheni kuoli aaltoihin, elämästäni tuli ristiaallokkoa eikä aallonmurtajia juuri ole. Välillä voi ratsastaa aallon harjalla ja surffata elämässään hetkisen nauttien tuulesta hiuksissa ja toisena päivänä rapaiset myrskyaallot heittävät kylmää kuravettä niskaan. Jaksoin lomamatkalla vetää  yllättävän hyvin. Minulla oli mukavaa ja nautin tyttäreni riemusta. Koti ei oikein tuntunut kodilta kun palasimme. Väsymys vaatii veronsa ja sopeutuminen takaisin tähän hetkeen venyy kuin sulanut juusto. Olo on epätodellinen. Menetys alkaa tuntua todelta ja pahan laajuus hahmottuu vyöhyke vyöhykkeeltä suuremmaksi. Alkupaha oli vain pisara lammikkoon. Nyt siirryn pisaran kehiä ulommas ja ulommas. Ihmiseen mahtuu paljon pahaa oloa sisälle.

Joskus syksyllä harmistuin, kun kuulin sanottavan, että meillä leskillä on leima. Minä en ole sairas, minulla ei ole tarttuvaa tautia eikä minussa ole likaa. Tulin tänään toisiin aatoksiin. Ehkä minussa sittenkin on leima, joka toimii biohazard-merkin tavoin. Törmäsin satojen kilometrien päässä kotoa vanhoihin tuttuihin. Minua hädin tuskin tervehdittiin. Kukaan ei kysynyt miten menee ja kaikki painelivat kiireen vilkkaa vaivautuneina autoon. Oli kiva nähdä teitäkin... Olen ensimmäistä kertaa matkalla kaksin tyttäreni kanssa. Kovin haikeaa. Joka puolella parveilee lomastelevia perheitä. Tämä on nyt meidän perhe, me kaksi. Vaati yllättävän paljon rohkeutta ajaa kaksin toiselle puolelle maata. Harvoin tulee surua, mutta nyt olen surullinen. Olen ikävissäni. Kunpa olisimme saaneet enemmän aikaa. Yritän nauttia tästä kaikesta. Ehkä huomiselle luvattu myrsky pesee surkumielenkin pois. Ehkä se pesee myös leiman otsastani.

Olen viime aikoina pohtinut sitä, kuinka ihmiset vaativat elämältään ja ympäristöltään utopistisen suuria asioita ollakseen onnellisia. Tavallinen nenän edessä oleva ei riitä, se ei ole tarpeeksi erityistä. Minusta piti tulla leski, että opin katsomaan eteeni ja nauttimaan siitä mitä minulla tässä ja nyt on. Jos paskasta pitää kaivella jotain positiivista, niin tämä asia se on. Huomaan kasvaneeni. Huomaan nöyrtyneeni. Huomaan joskus nauravani. Leskeys on asia, joka hiljalleen ajaa erilleen. Some paljastaa salavihkaa, kuinka olen hiljalleen vain joku, johon ei tarvitse pitää yhteyttä, jonka elämä on liian hankala tai epäkiintoisa. On helppoa painaa verkon toisessa päässä nappia, lopeta kaveruus. Silti minä huomaan sen. Toinen ei vain näe, miltä tuntuu, kun kaverilista somessa lyhenee. Ajaudun hiljalleen ulos mieheni perheestä. Toki somessa on toinenkin puoli. Uusia yhteyksiä on syntynyt ja näiden ihmisten halu seurata minun pieniä ajatuksiani ja kuvia elämästäni lämmittää juuri siellä...

Suutuin eilen valokuvalle. Oletpa ärsyttävä jätkä. Et ole täällä ja tytär täyttää kahdeksan. Pidä tunkkis! Onneksi pääsin susta eroon. Söitkin niin pirun äänekkäästi että itsellä meni aina ruokahalu. Vittu..! Tuntia myöhemmin puhuin taivaalle, johon en edes usko. Meidän pieni täytti tänään kahdeksan. Jos sinä sieltä jostain kuulet, pidä huoli meidän pienestä. Äläkä välitä minun liian kireästä piposta. Se tuottaa usein aikamoista sontaa. Olen niin puhki, että kompastuisin omiin rystysiini jos olisin oranki. Ps. Näin tänään ensimmäistä kertaa kummisetäni. Oli kuulemma monasti pohtinut minkälainen tyttö minusta tuli. Totesin että tämmöinenhän minusta tuli. Tuntui epäkorrektilta lisätä perään, tämmöinen leskirouva. Oli kerrassaan absurdi tilanne joutua keskelle ihmisjoukkoa, joista osan häthätää muistan niiltä vuosilta kun pillimehut olivat vielä pyramiditetroissa ja mehun jälkeen istuin potalla. Tupsahdus vuoteen 1980 ja rapeat.

Ensimmäinen sessio EMDR-tekniikalla tehtiin torstaina. Tuntui, että kuolen. Jäätävää sukeltamista kylmässä pohjavirrassa onnettomuuden seassa. Itse onnettomuus pysyi kuitenkin piilossa. En päässyt katselemaan sitä. Ja nyt. En pääse enää käsiksi mihinkään muistoihin. Mieli meni lukkoon. Sattuu ja ahdistaa, enkä kykene enää nimeämään ahdistuksen kohdetta, koska se on kaikki sarjoitetun lukon takana ja minulla ei ole avainta. Oliko tämä sittenkään hyvä ajatus? Tuliko tämä purkaminen liian intensiivisesti ja väkivalloin?  Koira on ihana ja rakas... Jokin tunne sentään löytyy, jossa on häivähdys positiivista.  En jaksa edes kirjoittaa. Ei ole sanottavaa. Olen tyhjä. Tyhjempi kuin koskaan.