Lesken lehti

Näin yöllä unta Martista. Odotin sitä toista lasta jota me ei koskaan saatu. Pyysin ettei Martti kuolisi uudestaan. En kestäisi sitä. Heräsin naurahdukseen. Mihinpä minä nyt kuolisin. Olen istunut koko päivän ulkona koiran kanssa. Naapuri aloitti vappubileet jo aamu viideltä. Minä tyydyin juomaan mustikkakeittoa. En jaksanut laittaa vappua kotiin. Surkeampaa ihmistä saa etsiä. Alkaako suru viimein tulla? Olen ollut tyrmistynyt ja ikävissäni koko päivän. Pieni hetki unessa Martin ääntä ja kasvoja riitti repäisemään laastarin pois vielä vuotavan haavan päältä. Olen istunut ja odottanut aamusta iltaan enkä edes tiedä mitä olen odottanut. En haluaisi edes mennä nukkumaan. Itkettää.

Olen seurannut leskipalstoilla muiden selviytymistä ja tarinoita. Kovin usein toistuu teesi, kuinka selvitä puolison kuolemasta. Siitä ei voi selvitä. Kyllä kai siitä kuolemasta selviää. Se on silmän räpäys elämässä. Se yksi hetki kun toinen lakkaa olemasta. Enemmänkin pohdin sitä, miten selvitä siitä, mitä kuoleman jälkeen tulee. Kovin moni on menettänyt puolisonsa sairaudelle. Jopa ennakoimaton sairaskohtaus olisi helpommin hyväksyttävää, kuin idioottimainen onnettomuus. Kädet tuntuvat murhaajan käsiltä. Niissä käsissä oli kohtalon avaimet, joilla pääsi vain väärästä ovesta sisään. Miksi luovutin? Onko se murha, jos päästää irti kesken kamppailun? Minun työtäni on vaalia terveyttä ja elämää. Annoin silti kuoleman tulla. Se on pahinta että tietää mokanneensa...

Kävin kaupassa. Otin tavoitteeksi kävellä pystypäin koko kauppakeskuksen läpi. En väistele ihmisiä, tuijottele kenkiä ja näytä siltä, kuin olisin hyvin pahoillani siitä, että olen olemassa. Minulla on paha tapa tehdä niin. Päätin kuitenkin tietoisesti tehdä toisin, koska minua alkoi suunnattomasti jurppia vaaleanpunaisen kuontalon saama huomio. Ihmiset osoittelevat, tuijottelevat ja puistelevat päätään. Niinpä niin. No nyt joutuvat kyllä sitten osoittamaan sen paheksuntansa suoraan minulle eikä jakaukselle. Ylpeästi tepastelin ja katsoin häijysti silmiin jokaista mulkoilijaa.  Teki tavallaan hyvää. Itsetunto piti hetkeksi kaivaa kengänpohjasta esiin ja käyttää sitä. Siksi kai se ihmisellä on, että sitä käytetään. Anteeksi jos olen sellainen kuin olen. Anteeksi jos kuljen eriparisissa villasukissa ja pinkissä tukassa ja se jotenkin häiritsee. Teen sen silti. Menetä toki yöunesi asian takia jos siltä tuntuu. Minä en aio tehdä niin.  Pohdin tässä, kuinka lesken pitäisi k...

Sunnuntai oli mieheni mielestä viikon turhin päivä. Ilmassa oli aina turhautumista ja levottomuutta. Tarvetta lähteä liikkeelle. Minä olen aina nauttinut sunnuntain rauhasta. Luvasta olla hetki kotona tekemättä mitään erityistä. Muistikuvat ryöppyävät päälle. Joudun tekemään jatkuvasti hengitysharjoituksia keskeyttääkseni tulvan joka jatkuu heti kun harjoitus loppuu. Ensimmäistä kertaa minulla on ihan oikeasti ikävä. Elimistö on taas jossain syvällisessä järkytyksen tilassa. Meni pitkään etten edes muistanut kunnolla mitä on tapahtunut, mutta nyt muistan taas.

Kuinka paljon pahaa oloa täytyy sietää? Kuinka paljon on liikaa? Miksi mikään ei tunnu miltään? Miksi olen kateellinen niille, jotka saavat enemmän lapsia kuin yhden? Miksi hyväksyn sen, että jokin sisäinen kytkin on siinä asennossa, että suru, murhe, ahdistus ja totuuden kohtaaminen ei ole vaihtoehto? Miksi en taistele vastaan? Itkin veropäätöksiä. Siellä oli nimi, syntymäpäivä, kuolema ja rahaa. Hetken verran elin sitä oikeaa totuutta. Olen menettänyt oman ihmiseni. Sattui liikaa ja hupsahdin takaisin omaan taikamaailmaani. Paha olo jäi. Värjäsin tukkani pinkiksi. Tämä ei ole kriisi jos sitä pohdit. Tämä oli yritys kaivaa edes hitunen huumoria elämään. Ei ehkä kaikkien mielestä hauskaa, mutta pieni muutos voi ehkä tuoda mukanaan nostetta. Tai sitten ei...

Kohta on maanantai ja pitäisi mennä töihin. En ymmärrä mistä voimattomuus ja alakulo kumpuavat. Aamulla mietin, kunpa joku kuulisi minua sisältä. Suorana lähetyksenä. En pääsisi itse vaikuttamaan lähetyksen sisältöön. Kunpa joku tuntisi minua sisältä. En osaa sanoittaa tuntemuksia mitenkään. Ne ovat liian monimutkaisia. Hammassärky olisi helpompi. Joku osa sisältä itkee, joku on raivokkaassa ylivireessä, johonkin sattuu, jossain sykkii pohjaton epätoivo ja silti joku syvä osa tarjoaa apua naapurille, koska niin on hyvää jaettava. Ruokahalu on mennyt, elimistö ei ota vastaan ravintoa, ylivire ja hätätila lähettää kaiken ylimääräisen pikavauhtia pois. Ei minua edes huvita syödä. Silti pitäisi yrittää. Entä jos ei kiinnosta enää yrittää?

Jonkin loppu avaa aina ovia johonkin uuteen. Uusi tuo entistä enemmän tunteen siitä, että mennyt ja nykyinen ovat eri ulottuvuuksia. Ne eivät millään mahdu yhteen elämään. Uusi pieni koira nukkuu sylissä. Sen hankkimisesta on syyllinen olo. Minulle on naurettu kymmenen vuotta, koska pidän pienistä karvaisista haukkuvista otuksista. Semmoista meille ei kyllä koskaan tule! Nyt meillä on sellainen. Se on pieni ja sievä. Aivan rääpäle. En ole nukkunut aikoihin ja minut passitettiin sairaslomalle nukkumaan. Uudet lääkkeet vetävät ihan kohmeeseen enkä sitten loppujen lopuksi kuitenkaan nuku. On syyllinen olo kun hankin koiran tähän tilanteeseen. Voimavaroja on todella vähän ja huolettaa ettei söpöys overload riitä paikkaamaan realismiövereitä ja tyhjää takkia. Sairastuin hoidettuani. Pari lentsua jälkimaininkeineen. Ääni pakeni, pää on kipeä. Oman elämänsä Paula Koivuniemi...