Lesken lehti

Tasapainoilen huteralla trapetsilla täydellisen uupumuksen ja sopivasti lihavan elämän välillä. Hetkittäin kaikki on kohdallaan ja jokseenkin mukiin menevää, kun taas seuraavassa hetkessä yritän kaapia itseni kasaan ja jaksaa vielä pari tuntia. En tiedä pitäisikö minun olla näin väsynyt, mutta silti vain olen ja nöyrästi hyväksyn sen. Alan olla toden tuntumassa. Monessa hetkessä vilahtaa jokin ajatuksen murunen, joka muistuttaa tapahtuneista ja sitä murusta makustellessani huomaan hiljalleen uskovani sen todeksi. Ja vaikka en aina uskoisikaan, alan silti hyväksyä asiain tilan. En enää odota ketään palaavaksi kotiin. Koti on nyt vain minun ja tyttären. Me tarkoittaa nyt meitä kahta. Ei enää kahta ja yhtä kysymysmerkkiä. Jos voittaisin lotossa paljon rahaa, antasin itselleni aikaa. Jäisin hetkeksi paikalleni ihmettelemään ilman painetta suoriutua mahdollisimman rivakasti johonkin tai joksikin. Voisin olla hetken vain hetkessä kunnes olisin taas vireessä ja kuoriutunut horroksestani.

Olin jotenkin yksioikoisesti ajatellut avioliittoni aikana, että sen nyt vain jotenkin hyväksyy ettei tule uudestaan raskaaksi, saa sitä mielikuvissa rakennettua kahden tyttären sulostuttamaa nelihenkistä perhettä. En minä sitä osannut surra. Ajattelin, aikaa on. Ehkä sitä asiaa olisi jotenkin pitänyt pohtia muultakin kantilta, kuin ankara työ kyllä vielä palkitaan. Lähipiiriin tulee lapsukaisia. Uutinen tai paremminkin havainto perheonnesta tuntui turpaanvedolta. Siinä minä olin nenätysten riemunkirjavien tunteiden kanssa. Harvoin olen kateellinen, mutta voi olla, että nyt naamani oli myrkynvihreä kateudesta. Onni ja hehku teillä, murhe ja luopuminen minulla. Sitten löi yli suunnaton suru. Niin. Minä olen 37-vuotias leski. Ei mitään halua edes tuoda elämään uutta ihmistä, ei taloudellista mahdollisuutta saati sitten henkisiä voimavaroja hankkiutua isättömän lapsen yksinhuoltajaäidiksi. Vuodet loppuvat kesken. Muut minun ikäiset avioituvat ja perustavat perheitään vasta nyt ja minä t...