Sun surusi, satusi, tarinasi murheenain mun
Suru on tässä. Suru on nyt. Se on kelonharmaja. Pyöreä, muuttuva, savuisa verho kaiken yllä. Mieheni sisimmän värinen ja oloinen. Viileä ja tasainen, ilman terävää särmää ja melua. Sitä minun mieheni kaiken pinnallisen kuplinnan, levottomuuden ja värikkyyden alla oli. Elohopeaa. Silkkisen soljuvaa kylmänkarheaa ympäröivyyttä. Suru ei satu, ei revi, ei raasta. Se jäytää kuin hammassärky. Tasaisena, olevana, huomattavana. Siinä se nyt on. Tässä minä nyt olen. Nyt minä olen leski. Nyt olen menettänyt. Ikävä iskostuu tajuntaan. Olen yksin, kaipaan sinua. Juuri sinua. En muita. Olet jossain niin lähellä, että melkein kuulen sinut. Melkein saatan koskettaa. Silti olet vain lepatus, virvatuli, joka jäi minuun, kun sinä menit. Nyt on se aika, kun voisin vetää ylleni viimein surupuvun ja tulla kaapista ulos. Antaa itselleni luvan olla leski. Sureva ihminen.