Lesken lehti

Pienestä koirasta kehräytyy pieni pörheä onnentunne. Aika pysähtyy, ympäröivä stressipörinä katoaa, kun nostaa pienen Pupen syliin ja imee sisuksiinsa huumaavaa pienen koiran tuoksua ja nauttii untuvan pehmeistä karvoista kasvoilla, pienestä lipovasta kielestä ja onnellisesta tuhinasta. Kaiken ikävän voi hetkeksi nostaa syrjään ja pysähtyä käyttämään kaikkia aistejaan siinä hetkessä. Tänään huomasin syödessäni kaikkea epämääräistä, että olen viime aikoina nauttinut siitä tunteesta, kun ei tarvitse selitellä valintojaan kenellekään. Tilivelvollisuutta ei ole eikä kaikkea pidä perustella. Itsenäisyyskin tuntuu aika kivalta. ps. Muuten elämä on samaa paskaa eri vuosi. Älä annan pienen Iiris-koiran hämätä.

Tiedän ettei ole minulle tyypillistä uskoa olemattomaan. Kuolema altistaa ihmisen yli käsittävän mielen rajojen ajattelemiselle. Jo toisen kerran tälle talvelle jouduin pohtimaan olevaisuuden kokonaisuutta aiempaa laajemmasta näkökulmasta. Onko mahdollista, että ihmisen kuollessa jokin osa siirtyy johonkin tilaan? Voiko siitä tilasta joskus tehdä itsensä tiettäväksi? Elli kirjoitti ensilumeen sanan isi ja taivas syttyi revontulista vihreäksi. Tänään pyysimme isiä viettämään joulua kanssamme ennen kuin lähdimme ulkoilemaan. Pihassa meitä odotti kirkkaan vihreä liekehtivä taivas. Läsnäolo leijui yllä niin voimakkaana, että lähes tunsin jonkin koskettavan minua. Oliko hän hetken meidän luonamme tässä maailmassa? Itkin ääneen pitkään ja hartaast.

Kun unohtaa, ei mikään vaivaa mieltä. Unohdan kohta itsenikin. Kuulostaa ja tuntuu kovin etäiseltä sanoa olleensa naimisissa. Kymmenen vuotta on poissa ja siitä jäi käteen lapsi. Välillä huomaan ajattelevani, että sitten kun tuo lapsikin katoaa olen taas lähtöruudussa. Mikään ei ole muuttunut, paitsi kaikki. Pelkään ajatella, koska ajatukset saattavat toteutua ja silloin kaikki on minun syytäni. Lauloit minulle kerran Elvistä karaokessa. Tiedän sen, en muista sitä. Ajattelin silloin, ei tätä loputtomiin kestä. Eikä kestänyt. Se oli syksy 2006.