Lesken lehti

On suhteellista onko kuolemasta vasta vuosi vai jo vuosi. Olen selvinnyt jo vuoden, mutta menetin puolisoni vasta vuosi sitten.  Löysin uuden terapeutin. Psyyken tila paljastui olettamaani hankalammaksi. Mielenkiintoista, kuinka joku ihminen voi puolessa tunnissa kertoa minulle paljon enemmän tilanteestani, kuin edellinen terapeutti kuukausien aikana. En tajunnut, että minun pääni tuottaa kaikki nämä negatiiviset ajatukset avioliitosta ja entisestä elämästä suojatakseen tapahtuneelta ylivoimaiselta asialta. Ajattelin vain, että toden totta. Avioliitto veteli viimeisiään. Saattoi se sitä tehdäkin, mutta enää en ole niin varma, että olivatko asiat lopulta kuitenkaan ihan niin rempallaan, kuin olen viime aikoina tupannut ajattelemaan. Minulla on vaikea post traumaattinen oireisto. Mahtavaa. Olen vasta aloittanut toipumisen. Vai? Ehkä olen jo aloittanut toipumisen? Siinäpä vasta pohtimista.  Unelmoin omakotitalosta. Ihan omasta kodista. Olisipa rahaa... Puhun nykyään il...

Palelin illalla ennen nukkumaanmenoa, vapisin, vaikka päällä oli vaatetta talvipakkasia varten. Keho ennakoi yötä. Uin hyisessä meressä, yritin päästä luoksesi, vaikka tiesin sinun kuolleen. Uin Raahen satamasta Miekojärveen ja takaisin. Vesi oli kylmää. Todelliset paikat solmiutuivat olemattomien kanssa kokonaisuudeksi, jonka säikeitä pitkin yritin saavuttaa sinut. Itkin ja huusin perääsi. Istuin hautausmaalla hevosten ja koirien keskellä paossa myrskyä. Ympärillä olevat ihmiset haipuivat seepiansävyisiksi haamuiksi. Punaiset pallot peittivät kasvoja. Sade kasteli kaiken. Itkin ja huusin sinua, et vastannut. Olen itkenyt ja huutanut puolet vuorokaudesta. Lihaksia särkee ja palelee. Ympäröivät äänet ärsyttävät. Miksi sitä helvetin nurtsia pitää nyrhiä joka päivä? Miksi niitä penikoita pitää huudattaa? Onko ihan pakko just nyt vasaroida? Antakaa minun olla rauhassa!

Aika lipuu ohi merkitsemättä sen suurempia. Se on vain aikaa, ja sitähän meillä on. Vai onko? Ei kai sitä kukaan ennalta voi tietää, paljonko pankissa vielä tiimaa on jäljellä. Unohdin hääpäivän. Sekin vain soljui ohi, niin kuin mikä tahansa päivä. Huomasin vasta päiviä myöhemmin, kun televisiossa puhuttiin hääpäivistä. Muuttuiko tuo päivä vuodessa merkityksettömäksi tavalla, joka oikeuttaa unohtamisen? Olenko nyt huono leski? Onko pääni vain niin täynnä utua ettei edes merkkipäivien muistaminen onnistu? Onko sillä oikeastaan edes väliä? Hääpäivällä siis. Enhän minä ole edes naimisissa enää. Onko väärin olla vaalimatta kuollutta puolisoa? Minulla on ikävä läsnäoloa ja hellyyttä, kumpuilevia keskusteluja. Kun ajattelen miestä tässä ja nyt, näen veden ja mädän mustaaman ja turvottaman kalmon, joka ei enää ole minun. En halua takertua siihen... En vieläkään osaa kokea epätoivoa yksinjäämisestä, en järjetöntä surua enkä mitään sellaista mitä muut lesket tuntuvat kokevan. Epäonnistunut my...