Lesken lehti

Jos en näkisi painajaisia, olisin rennompi ja virkeämpi. Jos en näkisi painajaisia, mieleni ei prosessoisi mitään. Olisin vielä enemmän henkisesti ummessa. Mieleltään ei voi aina suojautua. Haluaisin silti olla välillä onnellinen. Olen väsynyt sietämään elämääni, ajatuksiani, mieltäni ja ympäröivää kaikkea, mihin en voi vaikuttaa. En voi lakata ajattelemasta, että kontollani on ihmiselämä. Kuinka voimaton ihminen voi olla sattuman ottaessa ohjat käsiinsä. Sitä istuu vuoristoradan vaunussa ilman jarrumiestä. Törmäys ei satu, vasta oivallus törmäyksestä aiheuttaa kivunkaltaisen reaktion. Nyt pitäisi sattua. Miksi ei satu? Olenko rikki? Töissä on kiirettä. Orientoituminen on vaikeaa. Pitäisi olla kolmessa paikassa yhtä aikaa. Kaipaan yhteisiä kotimatkoja. Kuulumisten vaihtoa ja päivän tapahtumien purkamista moottoritiellä. Nyt ei ole ketään, kenen kanssa vaihtaa ajatuksia, kokemuksia. Ketään, kenen kanssa pohtia ääneen. Olen ollut kohta vuoden omissa oloissani. Osaisinko edes enää vai...

Olen kaiken näkijä. Päivä lipuu töissä hiljalleen. Näen sinut ovien ikkunoista, nurkan takaa, käytävän päässä. Aina se on joku muu. Kun herpaannun hetkestä melkein kuulenkin sinut. Silti täällä on hiljaista melun keskellä, yksinäistä ystävien keskellä. Tätäkö se ikävä nyt on..? Näen tulevaisuuteni. Olen yksin. Selviän, raadan ja taistelen, mutta olen yksin.

Terapiat ajetaan alas. Terapeutti vaihtaa työnantajaa eikä minulle osoiteta uutta auttajaa. En ole kai riittävän mielenkiintoinen, haastava tai rikkinäinen ihminen. Olen kelvoton jopa terapiaan. Minun vuosia kestävä taipaleeni kesti lopulta neljä kuukautta. Hoida itse ongelmas, jotka olet itselles hankkinutkin. Ketä jaksaa kiinnostaa sun säälittävä pieni henkilökohtainen paskatunkio. Ei ainakaan tätä tahoa. Tuntuu turhauttavalta ja ahdistavalta. Kiireellä koitetaan nyt taputella pikamarssin tahtiin yksi traumaterapia. Hieman uskallan epäillä ettei minun yhden hengen armeijalla riitä kapasiteetti taistelemaan tätä kamikazeiskua. Surkeaa on. Jos jaksaisin, kirjoittaisin tähän kilometrin mittaisen yhteiskunnan ja terveydenhuollon arvoja ruotivan sunnuntaisaarnan tiistain kunniaksi, mutta skippaan, koska sen kaiken pohtiminen alkaisi vituttaa vielä enemmän.

Joskus on hyvä olla minä. Tänään on se päivä. Hemmottelupäivä kampaajalla teki niin hyvää, että naurattaa. Harvoin olen viimeisen kymmenen kuukauden aikana nauranut ilosta ja hyvästä olosta. Tukassa on nyt lempivärejä. Violettia ja pinkkiä. Ihanaa muistaa, että minulla on munaa tehdä sitä mitä huvittaa ja kyky sivuuttaa sovinnaisen tytön raamit. Elämä on tänään hyvä ja pinkki.

Miksi muistan vain pahoja asioita? Tämän näin, kun jätin sinut ja pelastin itseni. Aika itsekkäästi sanottu ja tehty. Kuvasta puuttuu vain keskikesän kultainen yöaurinko. Meidän oma piiloparatiisi ei ole enää paratiisi. Kuinka paljon syyllisyyttä ihminen jaksaa kastaa sisällään ja miten pajon aika kasvattaa sitä siementä, joka itää sisimmässä?  Minä alan tajuta, mitä on tapahtunut. Siihen meni melkein vuosi. En osaa edes kuvailla kuinka paljon oivaltaminen sattuu. En osaa pukea sanoiksi, mitä muistaminen tekee minulle. Tunteja ja taas tunteja istun, koen fyysistä kipua ja täydellistä tyhjyyttä. Marionetti roikkuu yhden langan varassa. Sillä vielä sätkii ja potii, ei tipahda, mutta hieno esitys ei enää onnistu.

Kuolit 10 kuukautta sitten. Olet tullut uniini useina öinä. Kaipaan sinua. Nyt on ikävän aika. Alan ymmärtää, että olet poissa. Eilen soi radiossa villejä lupiineja. Tuli itku. Onneksi maski piilottaa hyvän osan tunteista leikkaussalissa. Suuret punaiset ruusut on joku tuonut huoneeseen... Olen kovin apea. Itku koputtelee vähän väliä. Onko tämä nyt sitä surua? Ehkäpä. Tuntuu kuin olisi saanut iskun palleaan. Olen saanut töissä halauksia. Se tuntuu hyvältä. Joku välittää. Olisit varmaan jopa hieman yllättynyt siitä kuinka paljon kuolemasi on koskettanut työtovereitasi. Ehkä olisit myös yllättynyt siitä kuinka paljon he ovat minua tukeneet. On vielä olemassa ihmisiä jotka välittävät. Tiedätkö. Meille olisi pitänyt olla vielä aikaa. Ihan meille kahdelle vain.